Vihdoin, kesäloma!

Ensimmäinen kokonainen talvi ikuisessa auringonpaisteessa oli aikamoinen. Vettä, viimaa, isoja ja pieniä tulvia, hometta, matala talvimieli ja koira, joka kusee mielummin sisälle kuin menee vesisateella ulos. Päätin, että alan säästää edes muutaman kympin kuussa, jotta kesäloman tullessa pääsen oikeasti hengähtämään johonkin. Ensimmäistä kertaa oli sellainen olo, että nyt kyllä olen ansainnut oikean loman. Loman, jonka vietän jossain muualla kuin kotona. Olen tehnyt palkkatöitä kohta 9 vuotta ja minulla on ollut oikea kesäloma vain kaksi kertaa. Ensimmäinen oikea kuukauden kesäloma muutama vuosi sitten (jonka tietenkin sairastin) ja jälkimmäinen lyhyt kesälomanautinto viime vuonna, kiitos Epsaanialaisen lomasysteemin. Lomapäiviä kertyy tietenkin pitkin vuotta, mutta se hienous on siinä, että niitä saa myös pitää pitkin vuotta. Ei tarvitse stressata lomakausista vaan riittää, että kerrytetyt lomat on pidetty vuoden vaihteeseen mennessä. Tänä vuonna pyysin kaksi kesälomaa. Kesäkuun alkuun toisen ja elokuun loppupuolelle toisen. Molemmat toiveet meni läpi ja oi onnea! KESÄLOMA HERE I COME!

Moni varmasti ajattelee, että mitäs sitä mihinkään lomalle tarttee lähteä, kun kerta asuu lomakohteessa ja elämä on koko ajan vaaleanpunaista hubbabubbaa, jossa yksisarviset piereskelee sateenkaaria. No, arki se on täälläkin, eikä tätä paikkaa enää näe sellaisena kuin ennen. Esimerkiksi palmuista on tullut niin arkipäiväinen asia, ettei niihin osaa enää kiinnittää huomiota. Rantakaan ei ole minulle mikään juttu, sillä porissakin pääsi Yyteriin rantsuttamaan koska vain. Toki keli oli hieman eri, ehhehe. Fuengirola on pieni paikka, kuten porikin ja arkena ei energia riitä enää ensihuuman loputtua haahuilureissuille lähikaupunkeihin vaan silloin pyöritetään töiden lisäksi kotia. Viikonloppuisin tykkään olla rauhassa ja levätä, sillä työni on hyvin sosiaalista. Jotenkin ei vaan tule lähdettyä enää niin paljon lähimatkailemaan. Kai mulle on jäänyt talvesta päälle vanha kunnon kaamosmasennus, vaikka täällä ei pimeää jaksoa olekaan. Keholla menee aikansa tottua uusiin kuvioihin. 

Kuva on Hängäässin Ranchilta 12/2014. Toivottavasti kesäkuussa ei ole ihan noin paljon lunta.
Tai toisaalta olisi sitä lunta kiva päästä taas fiilistelemään! Kuva: Juha Pihlajikko

Kevään aikana ystäväpariskuntamme pyysi meitä Thaimaahan. He ovat todellisia thaikkulan konkareita ja kieltämättä olisi ollut kiva heidän kanssaan reissuun lähteä. Omaksi stopikseni muodostui se, että olen kiinnostunut aivan eri asioista, kuin he ja Atte. Nämä kolme ovat hard core luontoihmisiä, minä tykkään enemmän kaupunkielämästä. He sukeltavat, minä en hengitä veden alla, hui! He tykkäävät olla auringossa ja viettää rantsulla aikaa, minä palan ja kiroan vielä ensi joulunakin niitä vakosestani löytyviä hiekanjyviä. Ja niin edelleen. Miksi siis olisin lähtenyt kiveksi heidän kenkiinsä, kun muitakin vaihtoehtoja on tarjolla. 

Muistan vuosien takaa ensimmäisen aikuisiän matkani ulkomaille ja se ei ollut kovin kiva reissu. Lähdimme viettämään 18v synttäreitäni Rodokselle ja reissussa oli mukana 3x auringonpalvoja, 2x pieni lapsi ja minä. Jokainen voi tuosta itse laskea kuinka hauska loma minulla oli. Nekin rahat olisin voinut käyttää toisin, jos olisin silloin ollut viisaampi. 

Nyt olen. Tulimmekin siihen tulokseen, että Atte lähtee ystäväpariskuntamme kanssa thaikkulaan ja minä menen muualle. Sovimme lomat eri kohtiin, jotta säästymme stressiltä löytää eläintenhoitaja laumallemme. Sitä paitsi, me näämme toisiamme joka päivä, niin on ihana saada lomaa toisenkin naamataulusta. Mun mielestä pariskuntien pitäisi lomailla enemmänkin erikseen. Kun taas parin viikon jälkeen näkee toisen, on fiilis ihan eri. Tietenkin tämä vaatii luottamusta ja kunnioitusta molemmin puolin, mutta ne nyt kaikissa parisuhteissa varmasti ovat kunnossa. Miksi sitä muuten suhteessa olisikaan.

Pääsee Atte upeisiin vesiin kattelemaan. Tässä dyykkailemassa Suomessa 06/2015.

Aloin haeskella lentoja ensin Suomeen, sillä siellä olisi kuitenkin perheeni, kaksi settiä isovanhempia ja ystäväni. Kurkkasin myös Saksan, sillä eräs ystäväni muutti sinne ja minun on pitänyt vierailla hänen luonaan jo paristi, mutta aina on tullut jotain esteitä. Hintahoukutuksesta huolimatta varasin lennot kuitenkin Suomeen, mutta päätin olla hiljaa reissukohteesta. Halusin lomailla kaikessa rauhassa ja yllättää ystäväni sitten paikan päälle päästyäni. Vanhemmilleni toki oli pakko kertoa suunnitelmistani jo ennen lippujen varaamista, koska ajattelin yöpyä heidän luonaan. Viikko ensin porissa cityelämää viettäen ja sieltä sitten Hängäässin Ranchille testaamaan kasvaisinko edes sentin siinä lehmän paskan hajussa ja sekoaako pää hiljaisuuteen. 

Matkaseurakseni valikoitui tööttieläin Kaamos. Joo, olisin voinut jättää koirani (äh, siis Aten koiran) kotiinkin, mutta en minä voi siitä kahta viikkoa erossa olla. Kuolen ikävään! Joojoo, vastustin koiran ottamista aikani, mutta on se vaan maailman paras tööttis. On aina mun vieressä perskärpäsenä, ''auttaa'' kotihommissa ja aamuin illoin hakee suukkoja puikkonokkaansa sängyn laidalta. Toki myös hiipii öisin mun päälle nukkumaan. Pari kertaa olen itse nukahtanut sen päälle tohon sen petiin, kun olen mennyt halimaan sitä. Pois en antaisi, vaikka välillä käy mielessä, josko siitä saisi hyvät lapaset...

Sain ihanan avuliaalta työkaveriltani lentoboksin lainaksi, joten sitä ei tarvinnut itse hankkia. Onneksi! Meillä on niin vähän säilytystilaa, että kissojenkin boksi on säilössä auton takaluukussa, kun muualle ei mahdu. Paitsi, että Kaamos söi sen lainaboksin. Tai närhi nököhampaillaan siitä reunaa juuri sen verran, ettei sillä laatikolla lennä enää kukaan. Tulipa sitten hankittua ihan bränikkä boksi työkaverille. Suurkiitos joka tapauksessa! Minä kun ajattelin fiksusti totuttaa koiran laatikkoon ensin niin, että se toimii sille petinä, sitten kasata sen kopiksi ja totuttaa siihen. Juuei. Saa saksalainen lapasmateriaalimme mennä suoraan kasattuun laatikkoon lähtöiltana. Teille, jotka nyt olette jo soittamassa PETAan, niin onhan se siellä kopissa käynyt häntäänsä pari kertaa pyörimässä, ettei oikeasti ihan kylmiltään sinne joudu. 

Olisi sitten tuhonnut kokonaan... Mur!

Kaamoksen mukaan ottaminen vaatii muutenkin hieman lisäsuunnittelua ja tällä kertaa jää väliin Teatteri Reposaaren kesänäytelmä Rouvat Rootoksella. Koiraa on paha ottaa mukaan katsomoon ja en halua jättää sitä yksin äitini luo niin pitkäksi aikaa. Käykäähän muut katsomassa esitys, jos räpsöössä olette. Ja jos teatteri ei kiinnosta, niin räpsöössä on upeita vanhoja puutaloja, henkeä salpaavat merimaisemat ja omanlaisensa tunnelma. Se on hyvin kaunis ja idyllinen paikka, etenkin kesäisin. Sinne pääsee esimerkiksi Porin Linjojen busseilla 30M ja 40M, muista tarkistaa kesän 2017 aikataulu.

Jotenkin on kiva suunnitella menot koiran ehdoilla. Tulee lähdettyä sellaisiin paikkoihin, joihin ilman sitä ei välttämättä tulisi mentyä lainkaan. Ehdoton asia, jonka haluan lomallani kuitenkin kokea koirasta huolimatta, on elokuvissa käyminen. Kävi ihan mieletön tuuri, kun toukokuussa voitin leffa- ja herkkuliput kahdelle. Sieltä pukkaa sopivasti uusi Pirates of the Caribbean ulos ja sen aikaa saa Kaamos pärjätä keskenään. Muutenkaan tarkoitus ei ole olla koiran kanssa joka ikinen hetki, vaan elää ihan normaalisti. Voin käydä pyörähtämässä kaupungilla tunnin pari ja Kaamos pärjää silti varmasti ihan hienosti äitini luona. Pääasia on kuitenkin, ettei sen tarvitse olla pitkiä aikoja keskenään, vaan saamme nauttia toisemme seurasta mahdollisimman paljon myös lomalla. 

Saan käyttööni auton, joten pääsen Kaamoksen kanssa metsään,
 puhtaaseen ilmaan, MAHTAVAA! Kuva 03/2015 Joutsijärveltä.

Katsotaan millaisen lomakoosteen saan aikaiseksi ihka ekasta yksin tehdystä ulkomaanmatkastani! 

Kyllä, Suomi on ulkomailla täältä katsottuna. 

Lakkaa nauramasta.

Kun jumppakärpänen raadon vuorelle vei

Tuntuu, että kaikki läheiseni täällä ovat jotenkin erityisen liikunnallisia. Itse en ole mikään atleetti, pikemminkin gotletti ja sen vuoksi ei ihan heti tule mieleen lähteä itsekseen vaeltelemaan mihinkään. Attekin tykkää liikkua luonnossa, käydä kiipeilemässä milloin missäkin, könytä pitkin puskia ja vuoria ja jos noista ei mikään innosta, niin sitten se painuu sukeltamaan. Minä jään silloin yleensä nauttimaan omasta ajastani eli olen kotosalla, lähden koiran kanssa puistoon tai rantakadulle haukkumaan ihmisiä. Siis koira niitä haukkuu, en minä. 

Tai ei se oikeastaan ihmisiä hauku, toisille koirille tykkää remmissä rähistä. Työn alla on saada se käyttäytymään koiriksi ihmisten ilmoilla. Ohitukset sujuu kuitenkin ihan kivasti, vaikka ääntä lähteekin. Paitsi, jos vastaantuleva omistaja jää koiransa kanssa kyttäämään eli seisomaan ja odottamaan, käyttäytymään epäilyttävästi. Miksei noi liiku, kuten muut. Niinpä. Tossua toisen eteen vaan, ei se sillä kyttäämisellä ainakaan helpotu. Kummankaan rähinä.Kaamoksen tai sen toisen koiran. 

Meillä tuntuu toimivan kaikkein parhaiten se, että en vaan kiinnitä haukkumiseen mitään huomiota ja kävelen eteenpäin. Kaamos tulee mukana, vaikka haukkuukin pyrkien toista koiraa kohti. Jos ihan mahdottomaksi kiskomiseksi menee, niin sitten pysään, pyydän sen vierelle istumaan ja sen jälkeen jatketaan kävelyä normaalisti. Tätä saa välillä toistaa monen monta kertaa, mutta joka kerta se rauhoittuu hiukan. Tässä voisin tietysti olla vähän johdonmukaisempi, mutta pyrin kuitenkin pitämään hihnan aina löysällä näissä rähjäystilanteissa, joten siksi viereen-istu-mantraa saa välillä hokea aika paljon ja pienenkin matkan kulkemiseen saattaa mennä aika kauan aikaa. 

Mitään koiraoppaita en ole vieläkään lukenut, vaan luotan maalaisjärkeen ja muutamiin luotettaviksi kokemieni ihmisten antamiin vinkkeihin sekä omaan tuntemukseeni koirastani. Anteeksi, siis Aten koirasta, heh. Yleensä saadaan kulkea ihan rauhassa, kun täällä yleisesti ihmiset pelkää isoja koiria. Joskus, jos haluan olla varma omasta (treeni)rauhastamme, laitan Kaamokselle Baskervillen Ultra kuonokopan. Se naamassa tuo pieni halipallo näyttää niin pelottavalta, että rauha on taattu. Kaamos ei ole moksiskaan kuonokopan käytöstä, joten se ei ole ongelma vaan lähinnä auttaa sitäkin keskittymään olennaiseen.

Niin, tosiaan, eräs atleettimuija kysyi tuossa hetkinen sitten, josko lähtisin hänen kanssaan Sierra de Mijakselle kävelemään. Olen tosi huono lähtemään mihinkään arkena, mutta päätin mennä, sillä tiesin, että olen ajoissa takaisin kotona. Kyseinen vuori löytyy tuosta pienen ajomatkan päästä ja pääseehän sinne bussillakin, jos ei autoa löydy. Tämä kyseinen atleettimuija on hierojana (suosittelen etenkin urheiluhierontaa kuumakivillä!) Harmoniassa ja vapaa-aikaa hänellä on aika rajallisesti, joten oli pakko suostua. Olipa reissu!

Vuorella menee eritasoisia ja -pituisia reittejä ja valitsimme niistä punaisen, helpoimman. Reitin kestoksi oli opastaulussa annettu 2h. Oli ihan niin helppo, että multa meinasi loppua kunto alta puolen tunnin! Tekosyyni tällä kertaa olivat nopea etenemistahti ja ylämäki sekä huonot kengät, joiden vuoksi nilkat nuljui joka askeleella. Kaamos oli mukana ja se jaksoi hienosti mennä, mutta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen se alkoi vilkuilemaan mua sillä silmällä, että mitäs me täällä tehdään ja kuinka kauan vielä. Se oli hänenkin eka kertansa vuorilla ja ymmärtäähän sen, että varmasti tuntui tassuissa, kun on tottunut menemään citypiskinä pääosin asvaltilla. Hiekasta tuo otus menee täysin sekaisin. Täytyykin joku kerta muistaa ottaa videota sen hiekkahepuleista, hah. Niin tosiaan, oltiin tunnin verran edetty ja reitin loppua ei näkynyt, joten päätettiin kääntyä takaisin. Vuorella oli kyllä upea kävellä ja sieltä on aivan mielettömät maisemat alas rannikolle. Ilmakin on ihanan puhdasta siellä luonnon keskellä. 

Kuvakaappaus reiteistä

Ensi kerralla täytyy varustautua nilkkoja tukevilla vaelluskengillä ja isommalla vesipullolla. Ei se rauhallisempi etenemistahti ja väljempi aikataulukaan pahaksi olisi.