Syksyn kuulumisia

Kikkelis kokkelis! Siitä onkin vierähtänyt hetki, kun viimeksi olen mitään kirjoitellut. Syksy oli aika hankala, joten ei ollut paljon mitään sellaista kerrottavaa, jota olisi kiva muistella jälkeen päin. Päätin sitten olla kirjoittamatta. Kai se on se suomalaisten syystauti, kaamosmasennus, joka muhunkin yrittää vieläkin iskeä joka syksy. Tykkään vaan yhdestä kaamoksesta ja se on meidän kirppusirkus. 

Paitsi, että tapahtuihan syksyllä yksi aika kiva juttu. Mentiin kihloihin! Yhdessä mietittiin, että ollaan oltu jo viisi vuotta yhdessä ja enää ei oikein kehtaa vaihtaakaan. Ja olisi ihan hirveä homma alkaa kouluttamaan uutta miestä/naista tavoille. Että tässä sitä nyt sitten ollaan ja pysytään. Kihlapäiväksi valitsimme 5.9. koska molemmilla on huono muisti ja se on meidän vuosipäivä joka tapauksessa, hah. Atte on jo alusta asti puhunut musta vaimona ja ollut aina sitä mieltä, että haluaa mun kanssa naimisiin. Mulla vaan kesti muutama vuosi kesyyntyä ajatukseen avioliitosta. Mutta on se vaan niin rakas, etten sitä kyllä kelleen muulle antais! Sovittiin, ettei mitään sormuksia hommailla, koska ajateltiin panostaa vihkisormuksiin ja molemmat meistä on tosi huonoja käyttämään käsissä koruja. Häät sovittiin pidettävän vuonna 2020, koska se on helppo muistaa, haha. Ja on sitten aikaa säästää ja suunnitella. Luulen, että nautin enemmän suunnittelusta kuin toteutuksesta. Oon vähän tämmönen hölömö. 

Lokakuussa Atte oli luennoimassa Espanjan terveys- ja hyvinvointimessuilla alueemme vaarallisista eläimistä ja ensihoidosta. Luento oli tosi suosittu ja aika loppui kesken. Keskeisimmät asiat kuitenkin tuli kerrattua ja kysymyksiäkin Atte ehti ottaa muutaman. 

Atte luennoimassa omasta erikoisalastaan.

Lomat tuli lusittua. Atte lähti ensin Egyptiin sukeltamaan ystäväpariskuntamme kanssa ja minä sain viikon mieslomaa. Täytyy kyllä sanoa, että yksi meidän tyytyväisen suhteen salaisuus on lomailu erikseen. Tekee ihan hyvää, kun toinen poistuu samasta hengitysilmasta viikoksi tai kahdeksi. Ikävä on ihana tunne, kun tietää, että toinen tulee pian takaisin. Kun on viikonkin yksikseen ja pyörittää työ-koti-elukat-härdelliä ihan itsekseen, alkaa siinä loppuviikon kohdalla viimeistään arvostamaan toisen panosta asioiden hoitamisessa. Kummasti jää napiseminen ja kiroaminen vähemmälle taas hetkeksi, kun saa toisen puoliskon takaisin kotiin jakamaan taakkaa. 

Sieltä Epyktistä eli Egyptistä sain tuliaisia. Aivopierun valtaamana toivoin turkinpippurikarkkeja lentokentältä, mutta eihän niitä saa kuin Suomesta. Huomaa mihin minä aina lentelen, hah. Sainkin sitten jotain paljon kivempaa. Nimittäin sormuksen. Kaikista sormuksettomuussopimuksista huolimatta Atte toi mulle hopeisen rinkulan. Eikä siinä vielä kaikki, toi kaksi! Ei kuulemma osannut päättää kumman olisi ottanut. Kertoi kiertäneensä monta liikettä ennen kuin löysi mitään. Siellä päin suositaan keltakultaa ja värikkäitä kiviä sekä massiivisuutta. Eli just päin vastaista mitä tämmöinen skandityttö pystyy edes ajattelemaan.

Tästä tuli käyttösormus. Hyvin on kivensä ja värinsä pitänyt, vaikka onkin hopeeta.

Tää kakkossormus oli myös ihana. Tässä viehätti ajatus.
Atte kun on vähän tumma ja itse olen ihan lakana ja meillä on noita kärmeksiä
 ja mönkijöitä, niin ihan kyllä meidän näköinen sormus.
Ehkä vaihdan tän käyttöön puolessa välissä ennen häitä. 

Elukoista sen verran, että Irmeli on oma kahjo itsensä. Päätin pestä sen jouluksi, katsotaan kuin ämmän käy. Se raukka haisee aina ihan paskalta. Se ei käy ihan täysillä ja siksi kai ei oikein tajua pestä itseään sillä tavoin, kuin kissan kuuluu. Kyllä se on hyvä käydä kylvyssä 2-3 vuoden välein. Irkku ei pahemmin kylpemisestä välitä, mutta ei se muistini mukaan kyllä vastaankaan tappele. Kun sen kastelee, niin se sanoo ''tuurp'' ja ihmettelee silmät suurena. AIka kivutonta siis. Tai sitten mun muistikuvat on aika ehtinyt kultaamaan. 

Paavolla epäiltiin sokeritautia ja olin ihan hajoamispisteessä. Paavo on vasta 7v ja maailman paras kissa. Sillä on hyvä huumorintaju, se on söpö ja iso. Pehmoinen ja kehrää pelkästä lempeästä katseesta. Se ei haise koskaan paskalle. Se ilmoittaa, jos se haluaa jotain ja laulaa öisin. Se myös lopettaa sen perkeleen jodlaamisen, kun sitä kieltää. Se ei karkaile tai halua ulos muutenkaan. Se on tyytyväinen, kun se saa ulkoilla verkotetulla ikkunalla ja kurnuttaa linnuille. Talvisin se pyytää syliin lämmimttelemään. Se makoilee usein Aten kanssa seuraamassa pleikkamatseja. 

Niin tosiaan. Paavo alkoi kusemaan vääriin paikkoihin ja se myös laihtui silmin nähden. Eläinlääkäri piti sitä koko päivän klinikalla ja otti siltä säännöllisesti kusinäytteitä. Illan tultua hän epäili sokeritautia. Seuraavana päivänä uusittiin kokeet ja virtsa olikin ok. Ei jälkeäkään mistään sokeriongelmista. Ell sanoi, että kissa voi reagoida noin, jos sen elämässä tapahtuu isoja muutoksia. Olihan niitä taustalla. Atte on pääosin työskennellyt kotoa käsin ja viime aikoina sen toimistopäivät ovat lisääntyneet ja iltaisin se tekee vielä päivätyönsä päätteeksi keikkoja toiminimellään. Minä pääsin jaloilleni ja takaisin töihin eli kotona olikin yhtäkkiä vain karvaiset keskenään monta tuntia. 

Itkin ihan heikkopäisenä, että nyt se pitää lopettaa, jos se saa sokeritautituomion. Ell oli sitä mieltä, että kyllä kissa voi elää ihan kivaa elämää, kun sen sokeritautia hoidetaan. Tässä tulee tää kulttuurierohomma taas silmille. Minä en todellakaan suostu piikittämään kissaa monta kertaa päivässä verensokerin ottamiseksi ja insuliinin antamiseksi, koska ei se kissa ymmärrä miksi sitä rääkkään. Ei sille voi selittää, että ihan sinun omaksi parhaaksesi tässä olet neulatyynynä. Kissan elimistö myös osaa aika hyvin korjata itseään, niin on aivan mahdollista, että sopivan insuliiniannoksen löydyttyä se ei olekaan kauaan sopiva. Kyllä siinä kohtaa pitää omistajan pystyä tekemään eutanasiapäätös. Jos se muutenkin on vaikeaa, niin täällä etenkin, kun ellit haluaa hoitaa elukoita kaikin mahdollisin tavoin maailman tappiin asti. Vähän sama kuin ihmisillä Suomessa, noin niinkon oman hoitajakokemuksen kautta. Onneksi Paavolla ei sitten ollutkaan muuta kuin stressiä, vaikka ikävää sekin tietysti. 

Sylimäyräni Paavo

Kaamos on oma perseilevä itsensä. Ihanan rasittava karvaperse. Kyllä mulla oli kaikkein kovin ikävä omalla lomallani juuri Kaamosta, kun se on aina perseen takana ja osallistumassa kaikkeen. Vaikka toisaalta se on ärsyttävä otus, niin pois en antaisi. Vähän sama kuin Aten kanssa...

Tässä tyylinäyte täydellisestä tottelevaisuudesta.
Edes all mighty pallo ei kiinnostanut, kun edessä oli koko lätäköllinen makuvettä. 

Tänä vuonna olin vain kaksissa pikkujouluissa ja molemmat oli työmaan. Piti järjestää omatkin pikkarit, mutta jotenkin aika tuntui menevän niin nopeasti, että se sitten jäi. Meillä oli aivan ihanat kemut oman työporukan kanssa. Ruoka oli mahtavaa ja saatiin jopa pukki paikalle! Joku tonttu oli kai vakoillut mua hieman, sillä tarjolla oli myös megaiso porkkanakakku! 

Pukki viskoi karkkia minkä ehti. Kilttejä oltiin näköjään oltu.

Tätä ihanuutta meni pari palaa. No okei, kolme. Älkää piiskatko!!

Olin myös koko firman pikkujouluissa. Piti aluksi käydä vaan syömässä ja olla hetki, mutta jotenkin kummasti se tanssijalka alkoi vipattamaan siinä illan edetessä. Ohjelmassa oli mm. hauska kilpailu, jonka voittaja ratkaistiin huutoäänestyksellä. Meidän tiimi voitti, tietenkin! Mulla alkoi talviloma näistä kemuista ja sainkin matkata Suomeen ääni käheänä. Mutta se oli sen arvoista. Oli tosi hauska ilta ja meitä tanssitti menevä espanjalainen coverbändi. 

Firma oli keksinyt meille ihan reilun Black Friday tarjouksen pikkujouluihin.

Kiitos kaikille tsemppareille, joustajille ja ihanille ystäville, että selvisin tästä paskasta syksystä, joka näin parhaat palat muisteltuna ei ehkä sittenkään ollut niin kamala. Olette kultaa!