tiistai 18. joulukuuta 2018

Syksyn kuulumisia

Kikkelis kokkelis! Siitä onkin vierähtänyt hetki, kun viimeksi olen mitään kirjoitellut. Syksy oli aika hankala, joten ei ollut paljon mitään sellaista kerrottavaa, jota olisi kiva muistella jälkeen päin. Päätin sitten olla kirjoittamatta. Kai se on se suomalaisten syystauti, kaamosmasennus, joka muhunkin yrittää vieläkin iskeä joka syksy. Tykkään vaan yhdestä kaamoksesta ja se on meidän kirppusirkus. 

Paitsi, että tapahtuihan syksyllä yksi aika kiva juttu. Mentiin kihloihin! Yhdessä mietittiin, että ollaan oltu jo viisi vuotta yhdessä ja enää ei oikein kehtaa vaihtaakaan. Ja olisi ihan hirveä homma alkaa kouluttamaan uutta miestä/naista tavoille. Että tässä sitä nyt sitten ollaan ja pysytään. Kihlapäiväksi valitsimme 5.9. koska molemmilla on huono muisti ja se on meidän vuosipäivä joka tapauksessa, hah. Atte on jo alusta asti puhunut musta vaimona ja ollut aina sitä mieltä, että haluaa mun kanssa naimisiin. Mulla vaan kesti muutama vuosi kesyyntyä ajatukseen avioliitosta. Mutta on se vaan niin rakas, etten sitä kyllä kelleen muulle antais! Sovittiin, ettei mitään sormuksia hommailla, koska ajateltiin panostaa vihkisormuksiin ja molemmat meistä on tosi huonoja käyttämään käsissä koruja. Häät sovittiin pidettävän vuonna 2020, koska se on helppo muistaa, haha. Ja on sitten aikaa säästää ja suunnitella. Luulen, että nautin enemmän suunnittelusta kuin toteutuksesta. Oon vähän tämmönen hölömö. 

Lokakuussa Atte oli luennoimassa Espanjan terveys- ja hyvinvointimessuilla alueemme vaarallisista eläimistä ja ensihoidosta. Luento oli tosi suosittu ja aika loppui kesken. Keskeisimmät asiat kuitenkin tuli kerrattua ja kysymyksiäkin Atte ehti ottaa muutaman. 


Atte luennoimassa omasta erikoisalastaan.


Lomat tuli lusittua. Atte lähti ensin Egyptiin sukeltamaan ystäväpariskuntamme kanssa ja minä sain viikon mieslomaa. Täytyy kyllä sanoa, että yksi meidän tyytyväisen suhteen salaisuus on lomailu erikseen. Tekee ihan hyvää, kun toinen poistuu samasta hengitysilmasta viikoksi tai kahdeksi. Ikävä on ihana tunne, kun tietää, että toinen tulee pian takaisin. Kun on viikonkin yksikseen ja pyörittää työ-koti-elukat-härdelliä ihan itsekseen, alkaa siinä loppuviikon kohdalla viimeistään arvostamaan toisen panosta asioiden hoitamisessa. Kummasti jää napiseminen ja kiroaminen vähemmälle taas hetkeksi, kun saa toisen puoliskon takaisin kotiin jakamaan taakkaa. 

Sieltä Epyktistä eli Egyptistä sain tuliaisia. Aivopierun valtaamana toivoin turkinpippurikarkkeja lentokentältä, mutta eihän niitä saa kuin Suomesta. Huomaa mihin minä aina lentelen, hah. Sainkin sitten jotain paljon kivempaa. Nimittäin sormuksen. Kaikista sormuksettomuussopimuksista huolimatta Atte toi mulle hopeisen rinkulan. Eikä siinä vielä kaikki, toi kaksi! Ei kuulemma osannut päättää kumman olisi ottanut. Kertoi kiertäneensä monta liikettä ennen kuin löysi mitään. Siellä päin suositaan keltakultaa ja värikkäitä kiviä sekä massiivisuutta. Eli just päin vastaista mitä tämmöinen skandityttö pystyy edes ajattelemaan.


Tästä tuli käyttösormus. Hyvin on kivensä ja värinsä pitänyt, vaikka onkin hopeeta.
Tää kakkossormus oli myös ihana. Tässä viehätti ajatus.
Atte kun on vähän tumma ja itse olen ihan lakana ja meillä on noita kärmeksiä
 ja mönkijöitä, niin ihan kyllä meidän näköinen sormus.
Ehkä vaihdan tän käyttöön puolessa välissä ennen häitä. 


Elukoista sen verran, että Irmeli on oma kahjo itsensä. Päätin pestä sen jouluksi, katsotaan kuin ämmän käy. Se raukka haisee aina ihan paskalta. Se ei käy ihan täysillä ja siksi kai ei oikein tajua pestä itseään sillä tavoin, kuin kissan kuuluu. Kyllä se on hyvä käydä kylvyssä 2-3 vuoden välein. Irkku ei pahemmin kylpemisestä välitä, mutta ei se muistini mukaan kyllä vastaankaan tappele. Kun sen kastelee, niin se sanoo ''tuurp'' ja ihmettelee silmät suurena. AIka kivutonta siis. Tai sitten mun muistikuvat on aika ehtinyt kultaamaan. 

Paavolla epäiltiin sokeritautia ja olin ihan hajoamispisteessä. Paavo on vasta 7v ja maailman paras kissa. Sillä on hyvä huumorintaju, se on söpö ja iso. Pehmoinen ja kehrää pelkästä lempeästä katseesta. Se ei haise koskaan paskalle. Se ilmoittaa, jos se haluaa jotain ja laulaa öisin. Se myös lopettaa sen perkeleen jodlaamisen, kun sitä kieltää. Se ei karkaile tai halua ulos muutenkaan. Se on tyytyväinen, kun se saa ulkoilla verkotetulla ikkunalla ja kurnuttaa linnuille. Talvisin se pyytää syliin lämmimttelemään. Se makoilee usein Aten kanssa seuraamassa pleikkamatseja. 

Niin tosiaan. Paavo alkoi kusemaan vääriin paikkoihin ja se myös laihtui silmin nähden. Eläinlääkäri piti sitä koko päivän klinikalla ja otti siltä säännöllisesti kusinäytteitä. Illan tultua hän epäili sokeritautia. Seuraavana päivänä uusittiin kokeet ja virtsa olikin ok. Ei jälkeäkään mistään sokeriongelmista. Ell sanoi, että kissa voi reagoida noin, jos sen elämässä tapahtuu isoja muutoksia. Olihan niitä taustalla. Atte on pääosin työskennellyt kotoa käsin ja viime aikoina sen toimistopäivät ovat lisääntyneet ja iltaisin se tekee vielä päivätyönsä päätteeksi keikkoja toiminimellään. Minä pääsin jaloilleni ja takaisin töihin eli kotona olikin yhtäkkiä vain karvaiset keskenään monta tuntia. 

Itkin ihan heikkopäisenä, että nyt se pitää lopettaa, jos se saa sokeritautituomion. Ell oli sitä mieltä, että kyllä kissa voi elää ihan kivaa elämää, kun sen sokeritautia hoidetaan. Tässä tulee tää kulttuurierohomma taas silmille. Minä en todellakaan suostu piikittämään kissaa monta kertaa päivässä verensokerin ottamiseksi ja insuliinin antamiseksi, koska ei se kissa ymmärrä miksi sitä rääkkään. Ei sille voi selittää, että ihan sinun omaksi parhaaksesi tässä olet neulatyynynä. Kissan elimistö myös osaa aika hyvin korjata itseään, niin on aivan mahdollista, että sopivan insuliiniannoksen löydyttyä se ei olekaan kauaan sopiva. Kyllä siinä kohtaa pitää omistajan pystyä tekemään eutanasiapäätös. Jos se muutenkin on vaikeaa, niin täällä etenkin, kun ellit haluaa hoitaa elukoita kaikin mahdollisin tavoin maailman tappiin asti. Vähän sama kuin ihmisillä Suomessa, noin niinkon oman hoitajakokemuksen kautta. Onneksi Paavolla ei sitten ollutkaan muuta kuin stressiä, vaikka ikävää sekin tietysti. 


Sylimäyräni Paavo


Kaamos on oma perseilevä itsensä. Ihanan rasittava karvaperse. Kyllä mulla oli kaikkein kovin ikävä omalla lomallani juuri Kaamosta, kun se on aina perseen takana ja osallistumassa kaikkeen. Vaikka toisaalta se on ärsyttävä otus, niin pois en antaisi. Vähän sama kuin Aten kanssa...


Tässä tyylinäyte täydellisestä tottelevaisuudesta.
Edes all mighty pallo ei kiinnostanut, kun edessä oli koko lätäköllinen makuvettä. 

Tänä vuonna olin vain kaksissa pikkujouluissa ja molemmat oli työmaan. Piti järjestää omatkin pikkarit, mutta jotenkin aika tuntui menevän niin nopeasti, että se sitten jäi. Meillä oli aivan ihanat kemut oman työporukan kanssa. Ruoka oli mahtavaa ja saatiin jopa pukki paikalle! Joku tonttu oli kai vakoillut mua hieman, sillä tarjolla oli myös megaiso porkkanakakku! 


Pukki viskoi karkkia minkä ehti. Kilttejä oltiin näköjään oltu.

Tätä ihanuutta meni pari palaa. No okei, kolme. Älkää piiskatko!!

Olin myös koko firman pikkujouluissa. Piti aluksi käydä vaan syömässä ja olla hetki, mutta jotenkin kummasti se tanssijalka alkoi vipattamaan siinä illan edetessä. Ohjelmassa oli mm. hauska kilpailu, jonka voittaja ratkaistiin huutoäänestyksellä. Meidän tiimi voitti, tietenkin! Mulla alkoi talviloma näistä kemuista ja sainkin matkata Suomeen ääni käheänä. Mutta se oli sen arvoista. Oli tosi hauska ilta ja meitä tanssitti menevä espanjalainen coverbändi. 


Firma oli keksinyt meille ihan reilun Black Friday tarjouksen pikkujouluihin.


Kiitos kaikille tsemppareille, joustajille ja ihanille ystäville, että selvisin tästä paskasta syksystä, joka näin parhaat palat muisteltuna ei ehkä sittenkään ollut niin kamala. Olette kultaa!


torstai 30. elokuuta 2018

Málagan hopparibussi ja synttärit

Taas tuli vuosi eloa täyteen. Juhlin sitä ylhäisessä yksinäisyydessäni Málagassa. 

Älä nyt käsitä väärin. Nautin olla yksin. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin olla hiljaa yksin tuntemattomien ihmisten keskellä. Eksyä omiin ajatuksiinsa ja toisaalta myös vähän tarkkailla massojen liikettä. Kaikkein superia on se, ettei tartte puhua kenenkään kanssa yhtään mitään! Kun puhuu työkseen avokonttorissa ja kotonakin tietty Aten kanssa höpötellään, niin ei sitä sitten aina vapaalla enää jaksa. Jos ympäröivä häly alkaa käydä rasittavaksi, niin nappaan kuulokkeet päähän ja avaan Spotifysta jonkun kivan albumin. Yleensä Coldplayta tai piano/viulumusiikkia. Ahh...

Tänään tosin unohdin kuulokkeet matkasta. Pikkuisen nousi pulssi täpötäydessä junassa. Satuin vaunuun, jossa oli huutava lapsi ja toinen potki mun selkänojaa ihan_koko_ajan. No, elämää sekin vaan on. Ei aina voi olla iloinen tai pystyä olemaan paikallaan. Silti teki mieli karjaista sille potkivalle ipanalle RAPARPERIPIIRAKKA! En enää muista kenen blogista tuon ulkomaalaiset pelästyttävän ''kirosanan'' käyttöohjeet luin, mutta jäi mieleen ja joskus olen ihan käyttänytkin. Tai siis en tietenkään ole. Mitään en myönnä!

Niin. Aamulla käväisin pankissa ja vein pyörän huoltoon. Setä sääti jarrut, kuulemma takapyörä toimii ihan hyvin. No, kattellaan ensi viikon jälkeen, kun olen sotkenut sillä töihin monta päivää ja se takapyörä hirttää taas kiinni lokasuojaan. On sitten ainakin korjattavaa. 

Samalla, kun nappasin Mercadonasta croissantin ja jääkahvin, mietin mitä sitä tänään tekisi. Eilen olin turistina Plaza Mayorilla ja Ikeassa, joten oli luontevaa jatkaa samalla modella. Ja onhan mulla nyt lomakin. Päivän plääniksi muodostui Málaga ja City Sightseeingin hopparibussi. Koska oli synttärit, ostin Experience Cardin. Sillä pääsi bussin lisäksi myös vesille! 


Superturistina Málagassa

Voi juutina, mutta oli ihana tunteroinen paatilla! Siellä yläkannella rauhaksiin terdenojatuolissa vaappuen, rauhallista musaa, veneen ja veden kohinaa kuunnellen. Ja vähän ranskalaislapsille sisäänpäin nauraen. He oli niin reppanoita. Äiti oli selvästi pakottanut mukaan kylttyyrireissulle ja jo 10min vaappumisen jälkeen molemmat oli unessa. Tommoset lapset mäkin huolisin. Tyttö ja poika, molemmat +10v ja heti taju kankaalla. En kehdannut ottaa kuvaa. Mieli teki, mietit kuitenkin. Aurinkokin muisti tarttua oikeen hyvin kiinni, kun en aamulla laittanut suojakerrointa. Mun ei siis pitänyt mennä tänään pankin ja pyöräkorjaamon lisäksi mihinkään, mutta en jaksanut heti polkea tota mäkeä ylös niin... 


Hopparipaatilla

Hopparibussin eka pysäkki on Maria Zambranon juna-asemalla. En ole koskaan tuolla asemalla jäänyt, koska olen aina Málagaan mennessä halunnut palloilemaan sinne vanhaan kaupunkiin ja Centron pysäkki on lähempänä. En osannut yhtään odottaa, että se asema olisi ostoskeskuksen kellarissa ja se ostoskeskus oli suuri. Siis semmonen mun mittakaavassa ihan järjetön! Koska eilen sain jo tarpeekseni ostoskeskusshoppailusta, en jäänyt ihmettelemään vaan suuntasin bussille. Jotenkin ihmeen kaupalla löysin sen tosi helposti, vaikka mun suuntavaistolla eksyn ihan jo pelkästään Prisman parkkipaikalle. Ilman autoakin. 

Pankki oli sulkenut mun kortilta nettimaksuominaisuuden, koska sitä oli kuulemma yritetty käyttää ilman lupaa tms, niin ostin lipun ykköspysäkin tätiltä. Sain 92cm pitkän kuittiliuskan. Kyllä, mittasin sen. Ja jääkarhut pelastuu. Bussissa könysin tietysti yläkertaan, koska maisemat. Bussista saadut napit korviin ja enkkuselostus päälle. Kyllä Málagassa on sitten kauniita rakennuksia! Olen aina tykännyt Saksan arkkitehtuurista, mutta alkaa tää täkäläinenkin näyttää hyvältä, kun pääsee oikeaan paikkaan kattelemaan. Olin niin fiiliksissä, etten tajunnut ottaa kuvia. Jäin pois pysäkillä 6, että pääsen ihan ekana sinne paattireissulle. Sen jälkeen käyskentelin satamassa ja kurkin Bossin, Guccin ja muiden merkkiliikkeiden näyteikkunoita karvan verran järkyttyneenä hinnoista. 


Sataman varjoja ja viilentävää vesisumua

Satamasta löysin aivan ihanan saippuakaupan, La Maison du Savon de Marseillen. Saippuaa oli sitten joka sorttia. Jopa marseillesaippualastuja pyykinpesua varten. Mukaan tarttui peltinen saippuarasia, kuoriva mentholpala ja kuoriva mojitopala. Heräteostoksena nappasin kassalta vielä mukaan Marvisin lakritsihammastahnan minikoossa. Saapa nähdä mimmosta tatinaa se on! 


Metallilaatikko 4,50e, Menthol-saippua 3,80e, Mojito-karitevoisaippua 3,50e, lakuhammastahna 1,95e. 

Satamasta löytyi myös lempparini ALE-HOP. Se ei koskaan petä ja tällä kertaa löysin uuden työkassin. Tähän asti olen käyttänyt työkassina polkupyöräni koria. Kassimallinen se toki on, muttei mikään ilo silmälle. Loman jälkeen saan mennä tyylikkäänä töihin uuden kassini kanssa. Ja niiden vaaleanpunaisten kissamuistilappujen, jotka oli ihan pakko saada, hups. No, kun niistä saa taiteltua semmosia pieniä kirjeitä... 


No hei kattokaa nyyy! Vähänkö näillä on kiva yllättää työkavereita!

Bussi saapui sataman pysäkille Centre Pompidoun eteen. Hei muuten! Siellä oli myymälän puolella ihan sairaan makeita säästöpossuja! Semmosia ilmapalloeläinkoirahahmoja väreinä kulta, hopea, lila tai pinkki. Vähän olisin halunnut semmoisen hopean. Hintaa oli vaivaiset 79e, niin nyt ei kyllä budjetti taipunut. Ehkä toivon joulupukilta. Niin, se bussi tuli taas siihen ja hyppäsin kattopaikalle. Seuraava mielenkiintoinen kohde olisi ollut Museo y Basílica de Santa María de la Victoria, mutta kuski pysähtyi siinä niin nopeasti, etten ehtinyt bussista ulos ennen kuin matka jo jatkui. Ensi kerralla sitten. Tai voishan sinne mennä uudelleen jo huomenna. Heti aamusta, kun toi lippu on voimassa 24h ja ostin sen tänään klo 14.42, hah! 


Centre Pompidou Málaga

Jäin sitten Calle Larioksen pysäkillä pois eli siinä vanhan kaupungin ostoskadun päässä. Viimeksi oon tainnut käydä joulun aikaan siellä, kun sinne aina pykätään ne upeet valot. Piti käydä Lepantossa makustelemassa suklaita, mutta siellä oli niin täyttä, että jatkoin matkaa. Pääsin Museo Thyssenille ja se oli mennyt kiinni jo puoli kahdeksalta, woot! Sekin jää siis ensi kertaan, jos vielä himottaa kattella tauluja. 


Calle Larios kesäasussaan ja ihana Lepanto!

Centron juna-asemalle tallustaessa poikkesin Lariosilla vielä Victoria's Secretin liikkeeseen. Yllätyin, kun siellä oli pelkkiä kalsareita ja todella suuri valikoima hajuvesiä. Seassa muutama kassi ja reppu. Jotenkin olen aina luullut, että se on alusvaateliike. Ihan vahingossa sieltä tarttui matkaan roll-on parfyymi, mut se oli alle kympin! Ja nähtävästi kunnon tavaraa, kun on ihan oikeesti eau de parfum eikä toilette. 

Kymmeneltä, kun olin päässyt ton perkeleen mäen polkupyörän kanssa ylös, siis taluttaen, aloin vielä väsäämään synttärikakkua ittelleni. Aamulla en ehtinyt, koska nukuin. Nukun aina. Mulle ei saa edes soittaa ennen kahtatoista. Uhkarohkeimmat soittaa, ystävät laittaa viestiä. 


Lupauduin yhtenä lauantaina lähtemään klo 11 ystävän avuksi asioille

Enihuu, tuo mestariteos sisälsi siis 2,5min mikrossa pyöritetyn suklaakakkupohjan (meillä ei ole uunia), kostukkeena laihaa raparperimehua, väliin mansikkahilloa ja pullokermavaahtoa (meillä ei ole vatkainta) sekä päälle suklaaströsseleitä ja tietty kynttilät. Kinder Buenojakin ostin koristeeksi, mutta unohdin ne pakkaseen. Ei haitannut yhtään. Ei tuo olisi niistä nameista enää enempää kaunistunut ja oli kyllä sen verran makea setti, että puolet jäi syömättä ja vartin päästä otin Rennien. 



Kyllä oon taitava!

Ihanan rentouttava synttäripäivä tuli tänä vuonna vietettyä. Vielä on lomaviikosta jäljellä noin puolet. Mihis sitä huomenna keksis lähteä?

Tänään=eilen, koska tyhmä kännykkä vetelee viimisiään, eikä suostunut siirtämään kuvia normaalisti. 

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Miten Kaamoksesta tuli Ketsuppi

Ei ole kerta, eikä toinenkaan, kun ystävä tai tuttava sanoo oppineensa meidän kanssa ihan uusia sanoja. Pimpula (hellittelynimi lapselle), ynkytti/ynkyttiin (syli/syliin) ja masaliisa noin niinkon äkkiseltään nimettynä. Kaksi ekaa on jäänyt vuosien saatossa sanavarastoon, kun sisarukset on tehneet mukuloita ja niiden sanoista on väännelty vaikka mitä. Jossain vaiheessa puhuttiin myös ebasta. Ebba eli leipä, sanoi siskoni lapset pieninä. Onneksi ebba on jo jäänyt olemattomalle käytölle. Onhan se kuitenkin jonkun nimikin. Masaliisa taasen on porilaisten (satakuntalaisten?) nimitys mokkapaloille. Tai siis ei ne mitään mokkapaloja ole, vaan masaliisaa. 

Meillä ei muita eläimiä ole nimetty, kuin koira ja kissat. Ne on lemmikeitä, perheenjäseniä. Matelijat taasen on harrastuseläimiä ja ne tunnetaan lähinnä tieteellisillä nimillä tai niiden väännöksillä. Sammakoiden osalta Phyllobates Aurotaenia lyhenee kätevästi Phyllikseksi, Dendrobates Tinctorius Azureus ihan vaan Azureukseksi ja uusimmat tulokkaat Oophaga Pumilio Bribrit pelkäksi Pumilioksi tai Bribriksi. Dendrobates Leucomelakset puhutaan meillä Leucomelaksiksi tai Leucoiksi ja Ranitomeya Ventrimaculatat Ranitomeyoiksi. Käärmeitä edustaa tällä hetkellä yksi ainokainen Morelia Viridis, tunnetaan myös nimellä Viridis tai Virkku. Vaikkei olla uskovaisia, eikä rakenneta Arkkia, niin jostain syystä näitä kaikkia on pariskunnat. Paitsi Viridikselle pitäis kattella poikakaveri, kun aika on kypsä. Ei näitä vielä ole paljoa siihen nähden, että Suomessa meillä oli pelkästään myrkyllisiä käärmeitä 44 kappaletta, niiden lisäksi muutamia kuristajia ja reilu kymmenkunta nuolimyrkkysammakoita. Täällä ei saa pitää myrkkykäärmeitä vieraslajiuhan vuoksi, niin ollaan sitten panostettu enemmän noihin nuolimyrkkyihin. Atte on ihan alan mies ja ammattilainen näiden kanssa eli huoli pois!


Phyllobates Aurotaenia

Dendrobates Tinctorius Azureus

Oophaga Pumilio Bribri

Dendrobates Leucomelas

Ranitomeya Ventrimaculata

Morelia Viridis

Mutta nuo lemmikit. Ehhehe. 

Paavo oli ihan alkujaan Papu. Lyhyt ja ytimekäs nimi. Ei vaan sovi tämmösen räpätätin suuhun, joten muunnokset oli odotettavissa. Paavo tunnistaa nimikseen myös Maijanen, Maijuska (Pave Maijasen mukaan), Pablo, Nablo, Pablonaattori, Nablopaattori, Nabalo (Espanjaan muuton jälkeen Paavo tartti uuden alteregon), Nappi, Nappis, Neiböls, Neiböls Von Strömmels, Poika, Poikanikaaani, Naapero, Von Glooria, Naapero Von Glooria (Ghostin Year zero -biisin mukaan, jos kuuntelet niin siihen alkuun voi laulaa Naapero! Von Glooria!), Torime (Eran Ameno -biisin mukaan, johon Amenon voi korvata sanomalla Napero), Pappis, Nappis-Pappis, Puppis, Peipöls, Peipöls-Neipöls, Hansvilivili Napvälimäki (tv-sarja Putouksen hahmon mukaan), Nablomäyrä ja Pierumäyrä. Tämä kaiken kuullut poika(nikaaani) joutuu kuuntelemaan, kun lauletaan sille aina mitä typerämpiä lauluja. Se on jo monta vuotta ollut ihan kypsä siihen, mut minkäs teet, kun olet kissa. Sitä paitsi Atte meistä enemmän sille laulaa. 


Paavo, australialainen kääpiöpantteri (on suuri kissa, joka tykkää olla aina väärin päin)
vanhassa Suomen asunnossamme yövieraiden pedissä.

Irmelistä piti alun alkaen tulla Raili. Suomalaisen tv-sarja Paavo ja Railin mukaan. Koska miksei? Suhteen toinen osapuoli ei siihen suostunut, joten siitä tuli Irma. Sekin oli liian lyhyt, niin Irmeli oli sitten nimensä pysyvämpi muoto. Joskus kotihoitoaikoina kerroin asiakkaalle kissoista ja hän ihastuneena kysyin niiden nimiä. Loukkaantui, kun kerroin. Ei ole kuulemma Irmeli sopiva nimi eläimelle. Hänen nimi oli myös Irmeli. Mutta niin. Irmeli tunnetaan tässä talossa myös nimillä Irkku, Orkku-Irkku, Lirppu, Liiirbu, Kirppu, Kiiirbu, Lirppu-Kirppu, Liiirbu-Kiiirbu, Lirputti, Kirputti, Dirppens, Nirppens, Kirppens, Lirppens-Kirppens, Dirppens-Kirppens, turnipsi (se sanoo aina ''tuurp'') ja Irkku-Perkele. Noista se raukka on saanut talteen vaan Liiirbun, Kiiirbun ja niiden yhdistelmät sekä Turnipsin ja Irkku-Perkeleen. Pieneen päähän ei vaan mahdu kaikki hullutukset, ei se sen vika ole. Harrastuksiin kuuluu potkia itseään päähän ja sanoa tuuurp.


Irmeli äitini luona jouluna 2015 ennen muuttoamme Espanjaan.
Jos on noin söpö ei haittaa, jos puuttuu pari tärkeää aivosolua. 

No Kaamos sitten. Nimi oli päätetty ja eka lelu ostettu ennenkuin koira oli edes näköpiirissä. Varattu se toki oli, että ei sentään niin hulluja olla. Tai siis Atte ole. Minähän en siinä vaiheessa voinut sietää ajatusta koirasta. Jos pidemmin kiinnostaa lueskella, niin täältä löytyy tekstiä. Nykyään en enää pois antaisi ja jos huusholli olisi nukkekotia suurempi, niin ei haittaisi jos tohon toinen paimen eksyisi perseen taa pyörimään varjoksi. Mutta tätä ei sitten kerrota Atelle! 

Kaamoksella on tottakai myös monta ja täysin järkeen käypää nimeä, kuten noilla kahdella muullakin paskahännällä. Kaamos, Mosse, Nisse, Nasse (joululaulun mukaan), Mamman Pieni Pömpiäinen, Possu, Posankka, Possunäätä, Possunäätäeläjä (myös käsitteet possunäätäeläin, näätäeläin ja perskärpänen liittyvät vahvasti Kaamokseen), Näätä, Näätälä, Näätyskä, Söpötti, Söpötti-Nöhköpöpötti, Nöhköpöpötti (ja jyväskylän murteella Nöhkö-Pöpöötti, raivostuttaa, kyllä!) Nöhkis, Pöhkis, Sussu, Sussutti, Sutsutti, Sutsuppi ja Ketsuppi. Tässä hiljattain repertuaariin on myös tullut ponnekkaasti Kaamos Karbinin tytär. Jännä, että uskoo sitäkin nimitystä! Yleisimmin huudellaan Possuksi ja jos kuuloetäisyydellä on suomalaisia, niin luulevat sata varmasti hulluksi. Kyllä se nuo kaikki muutkin nimet tuntee tai ainakin äänensävyn. Joku viisas väittää jossain lähteessä X, että saksanpaimenkoira oppii tunnistamaan karkeasti 800 sanaa. Pelkät nimet vie jo aika ison siivun, niin eipä tosta taida mitään älykköä ainakaan tulla. 


Kaamos hinkuu rannalle kaivamaan hiekkaa. Se on nou gou näin kesällä.
Katsokaas, kun koirat jättää jälkeensä likaa, roskaa ja paskaa. Ihmisethän ei.
Tulee turisteille paha mieli, jos koira kieppuu rannalla samaan aikaan.  

Että semmosta nimisoppaa tällä kertaa. Jos mietit lemmikillesi tai miksei vaikka ihan ihmislapsellekin nimeä, saa käyttää. 

Mut ei oo pakko hei. 

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Kaamos, lapset ja naapurit

Saatiin ihan mahtavat naapurit! 2+2 heitä muutti tuohon meidän kerroksen toiseen päähän ja en olisi kyllä koskaan uskonut sanovani, mutta ihanaa, että he on suomalaisia!

En muista olenko aiemmin maininnut, mutta luultiin kauan olevamme ainoat suomalaiset talossa. Kunnes yksi kerta käytävässä nainen totesi, että ootte suomalaisia. Kertoi asuneensa talossa kymmenen vuotta. Kymmenen! Ei hämmennykseltämme sen enempää sitten turistu, mutta ehkä häneenkin tulee tutustuttua paremmin jossain vaiheessa. 

Kaks plus kakkoseen kuuluu Rouva ja Herra sekä heidän kaksi lasta, Tappi ja Isotappi. Tappi on muistaakseni vähän päälle vuoden ja kuulemma oikea dramaking. Isotappi on semmonen natiainen, muistaakseni viiden ikävuoden kieppeillä. Ihanan ujo, ainakin vielä. Varoittelin, että meiltä saattaa kuulua aika ajoin huutoa, johon rouva naurahti, että niin heiltäkin. 

Mikä minusta on silti ihaninta, heistä kukaan ei pelkää meidän Kaamosta. Ja he ei edes ole koiraihmisiä! Rouva ja Herra olivat meillä piipahtamassa, kun Rouvan isä oli piikomassa lapsia. Herra käväisi kotona ja palasi meille Tapin kanssa. Olin vähän huolestunut, koska Kaamos ei ole koskaan operoinut niin pienen ihmisen kanssa. Tappi tönötti isänsä sylissä ja Kaamos ihmetteli, nuuskutteli ja nuoleskeli sitä. Tappi kikatti, kunnes Kaamos haukahti. 

Tappi pelästyi, todettiin koiralla olevan iso ääni ja ainakaan mitään näkyviä traumoja ei tuntunut Tapille jäävän. Kaamos haukkui vielä muutaman kerran, ehkä hämmennyksestä. Otettiin vähän välimatkaa ja kaikki meni oikein hyvin. Seuraavalla kerralla he tulivat käymään koko volyymillä ja Kaamos ihmetteli taas. Sen mielestä olisi ollut niin kiva leikkiä ipanoiden kanssa. Päätettiin, että hiljaksiin tutustutellaan tämä karvalapsi niihin kahteen karvattomaan. Kun päästään syksyyn ja ilmat alkaa olla taas sellaiset, ettei ulos sula mennään porukalla campolle. Siellä on tilaa juosta ja kohnottaa. 

Kyllä tästä ihan hyvä tulee. Saksanpaimenkoira on kuitenkin perhekeskeinen ja lojaali elukka ja yleensä mahtava myös lasten kanssa. Se vaatii vaan totuttelua, kun omassa taloudessa ei ole lapsia. Onhan Kaamos tullut aina hyvin toimeen myös ystäväni pojan kanssa. Ja meidän kissojen. Ihan turhaan rodulla on paha maine. 

Kaksi pientä ihmettelemässä hiekkaleikkejä


tiistai 7. elokuuta 2018

Onko Suomi sekaisin?

Hyvä se on täältä käsin huudella, mutta onko Suomi ihan sekaisin?! Ollaan oltu poissa vain 2,5 vuotta ja tuntuu, että viimeisen puolen vuoden aikana on Suomesta tullut kummallinen paikka. 

Jos aiemmin naristiin siitä, että 9 euron kulukorvauksella pitäisi osallistua kursseille ja pahimmassa tapauksessa kuntouttavaan työtoimintaan eli orjatyöhön, niin nyt aktiivimallin tultua on tilanne vain mennyt mahdottomammaksi. Sen tietää jokainen, joka on joskus joutunut 9 eurolla töihin, että paskaahan se on. Tietyt firmat pyörittää ysieurolaisilla osaa firmasta. Ei tartte palkata edes sillä minimipalkalla työntekijää, kun työkkärin kautta saa orjatyöläisiä ja kaikki voittaa. Ainakin tilastot ja firmat. Ysieurolaiset ei niinkään. Jotenkin aina jaksoin uskoa siihen, että tuo hulluus poistetaan jossain kohtaa ja todetaan laittomaksi tavaksi työllistää ihmisiä, mutta ei. Tehtiin aktiivimalli. Tähän väliin täytyy sanoa, että en ole kovinkaan syvällisesti perhetynyt kumpaankaan ''työllistämistyyliin'', mutta olen kuunnellut läheisteni kertomuksia ihan riittämiin muodostaakseni oman mielipiteeni. Käsitykseni ja kirjoitukseni perustuu siis ruohonjuuritason kokemuksiin. Kuulimpa tuossa, että aktiivimalli kakkonen on tulopäällä. En halunnut tietää aiheesta enempää. Huhhei!

Tekijä tuntematon

Tekijä tuntematon


Itse en ole joutunut ysieurolaisena olemaan töissä ja tosiaan muutimme ennen aktiivimallia pois Suomesta. Olen kyllä saanut olla osanen tuota ilmaisen työvoiman hyväksikäyttötouhua. Olen nimittäin ollut opiskelija. Vaikka sitä ei kukaan koskaan haluakaan myöntää ja sääntöjen mukaan opiskelijan käyttö työvoimana on kielletty, on opiskelijat silti ihan täysin ilmaista työvoimaa. Ainakin hoitoalalla. Hirvittää ajatella, että opiskelija voi mokata jotain tosi pahasti ja hänen ohjaajansa on se, joka viimekädessä kantaa vastuun. Itse en koskaan valmistuttuani ohjannut opiskelijaa, enkä olisi kyllä halunnutkaan. Jokusen kerran opiskelija mukanani kulki siitä huolimatta. Silloin tehtiin niin, että minä olin vieressä opettamassa ja hän teki hommat. Vaativampia hommia hän seurasi ensin ja sai sitten itse tehdä, mutta olin koko ajan 100% läsnä. Vaikeaahan se on mitään tekemällä oppia, jos ei saa itse tehdä. 


Raja menee siinä, että kun aamulla tulee ilmoitus, että meillä on nyt 2 hoitajaa vuorossa liian vähän, niin otetaan näistä opiskelijoista. Ei. Ei oteta. Tai, että kotihoidossa käynnit saadaan tehtyä nopeammin, kun siellä on kaksi hoitajaa jakamassa taakan. Ei. Ei ole. Siellä on yksi hoitaja varjona yhdelle opiskelijalle. Esimiehet sitä ei aina ymmärrä. Joskus sain pomoltani aika rankkaakin paheksuntaa, kun hän tivasi miksi emme voi opiskelijan kanssa ottaa extra-asiakkaita listallemme. Mielestäni perusteluni oli hyvät. Ensinnäkin opiskelija on yleensä hitaampi töissä verrattuna rutinoituneeseen ammattilaiseen. Myös tutustuminen asiakkaaseen vie hetken, jos häntä ei ole ennen tavannut. On aika epäkohteliasta sanoa käsipäivää ja minuutin päästä pitäisi jo olla alasti suihkussa tuntemattoman ihmisen kanssa. Ja monta muuta syytä. Sekään ei meinannut mennä sen erään pomon kaaliin, että opiskelija ei ole miehitykseen laskettava yksilö. (Eikä muuten ollut ainoa tuollainen pomo.) Meitä on siellä oikeasti yksi tekemässä ja toinen varjona kädet taskussa. Esimerkkejä olisi miljoona muutakin. Ymmärrän kyllä, että etenkin julkisella puolella hoitajat esimiehineen on ahtaalla. Asiakkaita tulee koko ajan lisää, koska mistään ei saa kieltäytyä. Kaikilla pitää olla yhtäläinen mahdollisuus julkisen puolen palveluihin, oli töiden tekijöitä riittävästi tai ei. Myös sijaiskiellot toi ja taitaa tuoda edelleen oman mausteensa soppaan. Ei julkisella puolella voida sanoa Virtasen omaisille, että kuule Googlaappa noi yksityiset, ei meillä ole resursseja. 

Äitini luki ''vanhoilla päivillään'' itsensä myös lähihoitajaksi. Hän oli myös pitkään kotihoidossa töissä. Itse olin jo äitini valmistumisen aikaan siirtynyt toiselle alalle. Minusta oli selkeästi vertaistukea äidilleni. Äitini aikaan kotihoito mullistui. Enää ei käytetty osaa ruokkiksesta käyntien kirjaamiseen ja päivän päätteeksi istuttu koneelle kirjaamaan loput. Nyt kaikki oli niin helppoa, kun jokaisella oli laite, johon optimointi listasi asiakkaat ja itse piti vain muistaa kirjata ajat ja asiat suoraan tuohon laitteeseen. Se vaan, että nämä optimoinnin työntekijät tuskin oli tehnyt päivääkään kotihoitajan työtä. Toki on mahdollista, että optimoijat oli entisiä hoitsuja ja nykyisiä selkävaivaisia, joille oli järjestetty muuta työtä. Se ei silti poista sitä faktaa, että optimoinnissa ei tunneta jokaista asiakasta. Se tuottaa ongelmia työlistan tekemisessä. 

Helposti voisi ajatella, että kaikki samalla suunnalla asuvat asiakkaat laitettaisiin samaan listaan. Se vaan, että niillä ihmisillä ei välttämättä ole samat tarpeet. Siellä saattaa Virtasella olla insuliini, kuten myös Jokisella. Virtasesta aloitetaan. Jokinen asuu 4km tuohon suuntaan ja hänen luokseen mennään seuraavaksi. Jokisen jälkeen mennään Virtasen naapurin luo, koska hänellä on tiettyyn aikaan otettava lääke, eikä sinne voi mennä heti Virtasen jälkeen. Sitä paitsi insuliinipaikat hoidetaan aina ekana. Äitini ja muutaman ex-kolleegan kertoman mukaan toiset asiakkaat sai aamulääkkeensä ja puuronsa vasta klo 11. Nämä aamulistan häntäpäässä olevat asiakkaat ei luonnollisesti olleet kovin iloisia. 

Henkilökunnan saikut lisääntyi ja pidentyi. Työpaikoilla itkettiin vessassa, huudettiin ja väännettiin kättä palavereissa. Esimiehet oli aivan hiilenä, koska kaupunki on kyllä ajatellut tämän uudistuksen loppuun asti ja tutkimuksia ja konsultointeja on tehty. Ei ole mikään hätäinen päätös tämä optimoinnin luominen ollut. No joo, ei varmasti ole ollutkaan, mutta voisi niiden lukujen sijaan huomioida vaikka ne työntekijät ja etenkin ne maksavat asiakkaat. Epäilen, että kustannukset ei ainakaan laske, kun puolet porukasta on saikulla ja opiskelijat ei enää halua tulla kotihoitoon harjoitteluun. 

Onneksi ymmärsin lähteä ajoissa. Tuntuu silti pahalta kaikkien niiden muiden hoitsujen puolesta, jotka kamppailevat työssään tai eivät vain yksinkertaisesti voi jäädä kotiin tai eivät löydä muuta työtä. Moni ei edes halua tehdä muuta työtä. Ymmärrän, että se on osin kutsumusammatti, mutta kyllä silti perusasiat pitää olla työnantajan puolelta kunnossa. Ei kissa kiitoksella elä. Nämä hoitajat, jotka ovat olleet pätkähommissa ja sijaisuuden päätyttyä status on vaihtunut tyttömäksi saattavat huokaista helpotuksesta. Se huokaus ei kylläkään ehdi kokonaan ulos, kun jo painostetaan seuraavaan yhtä hulluun paikaan. Jos sijaisuus ei tällä kertaa ole kotihoidossa, niin ei se tilanne siellä laitosmaailmassa sen parempi ole. 

Jos nyt ajatellaan, että tilanne on niin paha, että hoitaja on sairastunut kaiken tuon hullumyllyn vuoksi, mutta hänellä ei ole sellaista vaihtoehtoa, että hän voisi olla työstään sairauslomalla tai hän voisi olla työttömänä ja parantaa itsensä, niin mitä vaihtoehtoja hänelle jää? Hoitajista on niin kova pula, että hoitaja ei Suomen maassa ole päivääkään työtön, jos mennään normien mukaan. Mutta mikäs se tilanne siinä kohtaa on, kun työntekijän sijainen on ekan päivän jälkeen saikulla 2 viikkoa, ehkä koko sijaisuuden ajan ja sijaiselle ei voi ottaa sijaista? Niinpä. Maksetaan sairasajan palkka työtekijälle ja hänen sijaiselleenkin ja silti tilanne ei ole muuttunut miksikään. Rahaa on vain palanut aivan turhaan. Olen myös kuullut kertomuksia, että työterveyshuolto ei enää kirjoita hoitsuille saikkuja kuten ennen. Hoitsulla saa olla pää ihan tosissaan siellä kainalossa ennen kuin saa edes kolmen päivän lapun. Kun tuohon soppaan lisätään se, kuinka kauan hoitsut yleensä pitkittävät saikun hakemista, ei se uupumus tai flunssa parane enää kolmessa päivässä. Siihen tarvitaan ehkä kolme viikkoa. Eipä tuosta määdnessistä voi työterveyshuollon hoitsuja ja lääkäreitä syyttää. Jostain ylhäältä heillekin nuo määräykset tulevat.

Itse olin joskus aika syvällä ''hoitajan suossa'' ja pyysin erikseen lääkäriä kirjoittamaan työkkäriä varten todistuksen, jossa sanotaan selkeästi, että minulle ei suositella hoitoalan töitä. Tuo todistus ei poistanut ammattitaitoani tai soveltuvuuttani alalle, vaan antoi minulle mahdollisuuden parantua, kun kaikki muut keinot oli jo käytetty. Työkkärin täti oli hämillään, mutta kertomukseni jälkeen ymmärsi asian, eikä pakottanut minua enää hoitsuilemaan. Olin hetken työtön, jonka jälkeen lähdin opiskelemaan uutta alaa. Tiesin jo opiskelupaikkaa hakiessani, etten tule koskaan työllistymään alalle. Se antoi minulle kuitenkin rahallista turvaa ja mahdollisuuden toipua rauhassa, mutta aktiivisesti. Kyllä niitä selviytymiskeinoja keksii, kun on pakko. Ylpeä en ole kulkemastani tiestä, mutta uskon, että ne ihmiset, jotka ovat kokeneet saman kuin minä, ymmärtävät. Muiden ei tarvitse. 

Kun koulu oli käyty ja palasin työelämään, olin lähes vuoden terveysasemalla luukkuhoitsuna. Se oli mukava paikka, vaikka paskaa sai asiakkailta niskaansa ihan joka päivä. Lopulta sielläkin meno alkoi mennä epätoivottuun suuntaan, puhuttiin mm. ajanvarauksen yhdistämisestä ja kyseisen terveysaseman lopettamisesta. Lopetin työt vuodenvaihteeseen ja 6.1. muutimme Espanjaan. 

Haluan lisätä tähän loppuun, että muutto ei ollut mikään pakokeino. Muuttoa suunniteltiin lähes vuosi ja toteutettiin puoli vuotta. Eihän muuttaminen ratkaise varsinaista ongelmaa, jos se tehdään väärin perustein. Viimeinen Suomivuosi hoitsuna oli pienimuotoinen pakko, koska tuista ei jää säästöön mitään. Oli myös helpottavaa ajatella, että kohta tuo kaikki hankaluus on lopullisesti ohi. 

Täällä ollaan edelleen ja hyvin pyyhkii. Oikeastaan paremmin kuin koskaan. Terveys nyt aina on epävakaa asia, oli maa mikä tahansa. Täälläkin olen huomannut antavani itsestäni työlle paljon enemmän mitä siihen rahaan edes kannattaisi antaa. Nykyään alan olla luottavaisempi elämää kohtaan ja tavallaan fiksumpikin ja ihan tasan ajattelen oman perseeni ensin. Nämä ekat vuodet on olleet toisinaan aika vaikeitakin, mutta kaikki on silti paljon, paljon paremmin nykyään. Ehkä olisi siinäkin tapauksessa, jos olisin Suomessa toiselle alalle työllistynyt. Ehkä ei. Sitä en saa koskaan tietää, sillä aion täällä auringon alla hikoilla niin kauan kuin mahdollista. Ehkä lopun elämääni. Ehkä en. 


sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Kirja(sto)

Moni selailee Facebookia, uutisia tai muuta koneella tai kännykällä juuri ennen nukkumaanmenoa. Niin minäkin. Niin olen oikeastaan tehnyt siitä asti, kun tietokoneteknologia muovautui taskukokoiseksi riippuvuutta aiheuttavaksi aparaatiksi. Tiedän sinivalon (vai mikälie) vaikutukset ja näyttöjen vahtaamisen haitat. Ennen se ei ole kuitenkaan vaikuttanut nukahtamiseen. Nykyään unta saa odotella. Joskus tunninkin. Petiin menen kyllä vasta, kun väsyttää. Silti Nukku-Matti ei meinaa löytää luokseni. 


Uniongelmien syynä ei onneksi ole kumpikaan näistä palleroista.
Kaamoksen nykyään 28kg lämmin ja karvainen olemus on siirtynyt kesäksi lattialle.
Talvet se sitten lämmitteleekin meidän välissä. Ei tee edes tiukkaa, rakkaus antaa tilaa.

Ystäväni ehdotti kirjan lukemista. Olen aivan susipaska lukemaan mitään blogipostausta pidempää. Tykkään kyllä kirjoista ja niiden tunnusta käsissä sekä paperin ja painomusteen tuoksusta. Minuun vetoaa humoristiset tarinat sekä fantasiakirjallisuus. Joskus lapsena ahmaisin mökillä paksun Harry Potterin yhdeltä keinutuolin istumalta, eikä edes tehnyt tiukkaa. Jotenkin vaan nykymaailman hektisyys ja pirstaloituneisuus ei saa minua rauhoittumaan kirjan ääreen. Sitä paitsi makuuhuoneessa on surkea valo. Mitäs muita tekosyitä keksisin lukemattomuudelle...

Joku voi ajatella, että suomenkielisen lukemiston saaminen hyppysiin on hankalaa ulkomailla. Niinhän se monessa paikassa varmasti onkin, mutta ei meillä. Fuengirolassa suomenkielisiä kirjoja ja lehtiä (myös lautapelejä!!) tarjoaa sopuhintaan Kirjakauppa Hemingway. Siellä on jokaiselle jotakin ja jos ei ole, voi neuvotella kaupan omistajan kanssa, josko hän voisi tilata haluamaasi sisältöä kauppaan. Siltikin se kirjojen lukeminen tuntuu puulta (hehe). 

Meillä on myös pohjoismainen kirjasto fuengirolassa Los Bolichesin kauppahallin rakennuksessa, mutta se on auki jotenkin hankaliin aikoihin työssäkäyvää ajatellen. Lukemistoa ei käsittääkseni ole listattu nettiin. Siellä pitää siis käydä asioimassa, jos haluaa tietää mitä hyllyistä löytyy. Myös monista suomikuppiloista löytyy kirjahylly, josta voi lainata kirjan tai tuoda sinne itse luettavaa. En käy juuri koskaan suomikuppiloissa tai kuppiloissa yleensäkään, joten tuo vaihtoehto tuntuu itselleni vieraalta. 

Juha Vuorisen tuotanto on aina viihdyttävää luettavaa ja olen tilannut suoraan Diktaattorin kirjakaupasta Juhan pokkareita. Diktaattori toimittaa Suomen lisäksi myös ulkomaille ja aina ilman toimituskuluja. Pehmeitä pokkareita on ollut kiva lukea ääneen nauraen taloyhtiömme uima-altaalla. Nykyisessä asuintalossamme ei allasta ole, niin on pokkaritkin on jääneet kaappiin odottelemaan. Tuollaiset kirjat ei onneksi koskaan vanhene. Taidanpa suunnata joku viikonloppu campolle puun alle varjoon lueskelemaan ja naureskelemaan ihan yksikseni. Hyvä idea! (Joo näit oikein, taputin itseäni juuri selkään.)

En ole koskaan ollut kirjahyllyihminen ja mitä enemmän minulla on pahimmassa tapauksessa kertakäyttöistä tavaraa kotonani sitä enemmän ahdistun. Olen moneen kertaan sanonut ja sanon taas, että omaisuuden myyminen ennen muuttoamme tänne oli ihan hirveä työmaa ja siitä jäi kai jonkun sortin trauma. Edelleen mietin tosi tarkkaan hankintani. En halua enää koskaan sellaisen paineen alle, että kaapeissani makaa jätesäkkitolkulla sittenkun -tavaraa. Sisäinen hamsterini taisi kuolla tuolloin. 


Hamstereista puheen ollen.
Ehkä hämmentävin löytö ikinä netin halpakaupasta.
En tilannut. Mietit kuitenkin.

Mutta hei! Nythän on nykyaika ja kaikki on verkossa! Muistin uusineeni lainoja kirjastoni nettisivujen kautta joskus vuosia sitten opiskeluaikoina ja päätin kurkata kirjaston sivut uusin silmin. Siellä oli e-kirjoja! Ja e-äänikirjoja! KIITOS NYKYAIKA! Piti vain antaa kirjastokortin numero ja salasana. Kaivelin kaappejani löytääkseni kirjastokorttini. Ei löytynyt. Muutaman sähköpostin jälkeen sain hyppysiini korttini numeron, salasana oli vielä onneksi muistissa. Pääsin sisälle. 

Satakirjastot (ja kaipa kaikki muutkin Suomen kirjastot) käyttävät e-kirjojen ja e-äänikirjojen suhteen Ellibs -nettikirjastoa. Sieltä valitaan oma kirjasto, annetaan kortin numero ja salasana ja sitten on koko e-lukemisto silmien alla. Varoituksen sanana mainittakoon, että hämmentävän suuri innostus tätä löytöä kohtaan voi viivästyttää unen tuloa entisestään. En nimittäin meinannut millään malttaa lopettaa e-aineiston lisäämistä omaan hyllyyni. 

Ennen nettikirjasto-ahaa-elämyksen kokemista olin luonut tunnukset Elisa Kirja -palveluun. Sinnekkin jo tallentelin listalleni mitä herkullisempia kirjoja. Osa niistä löytyy e-kirjastostakin, mutta esimerkiksi Maria Veitolan Veitola -kirjaa ei. Pohdin vielä hankinko sen Veitolan lukemana äänikirjana vai itse luettavana e-kirjana. Se vaikuttaa kyllä sen verran kiinnostavalta, että ehkä kuppini kallistuu e-kirjan puoleen. En nimittäin halua nukahtaa kesken kuuntelun. Niin on nyt muutamana iltana käynyt Elisa Kirjasta ilmaiseksi saadun Baskervillen Koiran kanssa. Yhtenä iltana jatkoin kirjan kuuntelua kohdasta ''Luku neljä''. Havahduin siihen, kun miesääni sanoi hetkeä myöhemmin ''Luku seitsemän''. Olen näköjään onnistunut ratkaisemaan kaksi ongelmaa yhdellä kertaa. Olen nykyään kultturelli kirjoja kuluttava aikuinen, jolla ei ole uniongelmia. 

E-kirja ja e-äänikirjavalikoima on Elisa Kirjassa tosi laaja verratuna Ellibsiin, mutta kyllä sielläkin kulutettavaa riittää. Jos kirjastokorttisi on hukkunut tai sinulla ei ole sellaista, käy ihmeessä seuraavalla Suomilomallasi hakemassa sellainen. Siitä on iloa koko perheelle ja on avuksi ulkosuomalaisille lapsille suomen kielen opiskelussa ja/tai ylläpitämisessä. Kaikkein parasta tuossa e-lukemiston lainaamisessa taitaa kuitenkin olla se, ettei aineistoa tarvitse muistaa palauttaa. Kun laina-aika päättyy, kirja tai äänite siirtyy automaattisesti takaisin virtuaalihyllyyn. Täydellistä!

Antoisia lukuhetkiä kaikille! 

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Järjetöntä hikisisukiroilupyöräilyä

Täällä on lämmin. Melkein jopa kuuma. Tänään työmatkalla olevan apteekin lämpömittari näytti jo +35C ja se on varjossa. 

Olen nyt jokusen viikon taittanut työmatkaa polkupyörällä. On ihan järjen vastaista, että se on näillä lämpötiloilla paljon kevyempää kuin kävely. Ehkä se on se pyöräilyn nopeus mikä siinä keventää. Ja aamulla saan ensimmäisen puolikkaan matkasta laskea mäkeä alas nuppi tuljuen ja tukka kypärän alta hulmuten.

Kotiin päin ajellessa saan ensin vähän huilata, sillä työmaan suunnasta melkein eka puolikas on sopivassa suhteessa lievää ylämäkeä ja alamäkeä. Sitten on suht tasaista/pientä ylämäkeä ja sitten alkaa se järkyttävä ylämäki meille tänne Los Pacosin perälle tai kuten itse asian ilmaisen, Jumalan hylkäämälle kukkulalle. Yleensä kunto ja sisu loppuu siinä kohtaa, kun olen päässyt jyrkkää mäkeä +/- sata metriä. Viimeaikoina on jotenkin ollut fyysisesti voimaton olo, enkä ole päässyt sitäkään vähää polkemalla ylös. Jalatkaan ei meinaa kantaa kunnolla polkemisen jälkeen. Kunto loppuu ennen sisua ja sitten vavisuttaa. Olenkin ottanut nyt tavaksi istua hetken varjossa penkillä ja juoda vettä ennen kuin jatkan korpivaellustani kotiin. Mihin tässä ihmisellä mikään kiire on. Työt on taputeltu ja Atte hoitaa koiran viemisen. 

Olen saattanut narista läheisilleni, että pyöräni on tosi raskas. Ihan sama polkeeko vai taluttaako sitä. Raskas on. Ja rahisee. Kurkkasin jarruihin. Takajarrun toinen jarrupala hinkkaa kivasti rengasta. Koko ajan. Ihan sama polkeeko vai taluttaako. Pyörän mukana tuli vuoden huoltotoimenpiteet ilmaiseksi, mutta niiden käyttö edellyttää pyörän viemistä ostopaikkaansa Decathloniin. Se on tietenkin aivan eri suunnassa kuin koti. Ei hotsita lähteä sinne työpäivän jälkeen. Aiemmasta postauksesta poiketen taidan sittenkin tarvita miehen apua. Meistä Atte on se, joka osaa korjata pyöriä ja niiden vitt.. itsepäisiä jarruja. Mutta kuinka laiska ihminen voi olla! Siis minä. Huomasin tuon hinkkaavan jarrun jo viime viikolla, mutta en saanut aikaiseksi pyytää korjausapua armaalta ukoltani. Tänään vihdoin hän teki elämästäni taas himpun verran onnellisempaa ja kävi korjaamassa pyörän. Minä nautin ilmastoinnin viileydestä kotona. On se vaan hyvä mies ja näppäräkin vielä! 

Lämpötila kohoaa pikku hiljaa kesän lukemiin ja pyöräily muuttuu päivä päivältä hikisemmäksi. Vielä kun vaan muistaisi tankata vettä jo työpäivän aikana, niin jaksaisi polkea pidempään. Hyytyminen tuntuu johtuvan osaksi jo valmiista nestevajeesta, eikä se hikoilu ainakaan korjaa tilannetta. Joka kerta kotiin päästyäni olen kuitenkin supertyytyväinen, että poljimpas perkele ja olen vielä hengissä!

Ei tolla naamalla meikki edes pysyisi, niin vedetään luomuna!


sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Karajoikkaa!

Karaoke. Tuo jokaisen ihmisen tähtihetki. 

Mulla on salainen haave. Tai ei se nyt enää ole salainen, kun sen täällä kerron, mutta haluaisin laulaa enemmän. Ääneni ei ole hääppöinen, mutta mitä sen on väliä. Karaokessa saa olla kivaa ilman huippuääntäkin. Vielä mukavampaa olisi, jos olisi mahdollisuus käydä laulutunneilla. Se on minulle kustannus- ja uskalluskysymys. Vaikka valuuttaa olisikin, niin pelottaa ajatus laulaa jonkun ihmisen kuullen, joka vielä korjaa ja opastaa eli poriksi tarttuu jokaiseen virheeseen. Toki ilman opettajaa ääneni tuskin kehittyisi mihinkään. 

Mutta karaokessa kukaan ei edes kuuntelee laulantaa ja siellä on yleensä aika paljon ihmisiä, joten jännitys on pienempää. On se aika hullu juttu, että yleensäkin pelottaa toimittaa jotain asiaa yhdelle ihmiselle tai pienelle ryhmälle saatika mahdollisimman suurelle joukolle. Muistan, kun kuudesluokkalaisena sain juontaa koulukarnevaalit kirjurinluodossa porissa, eikä minua jännittänyt yhtään, sillä yleisö oli vain yksi iso massa. Jännitystä pahentaa aina, jos yleisössä on tuttuja. Oli kyse sitten esitelmän pitämisestä koulussa, työpalaverissa keskusteluun osallistumisesta tai kaveriporukan kanssa karaokeen lähtemisestä. Aina on kädet hiessä ja pumppu hakkaa kurkussa. 

Eikä sitä oikein tiedä mitä laulaisi. Tavallisena tiistaina mulla pyörii päässä ainakin kolme eri kappaletta, jotka olisi kiva lallattaa karaokessa, mutta kun pääsen sinne asti muisti on tyhjä. Luen biisilistoja ja mietin. Noup, tyhjää lyö. Olen keksinyt tähän ratkaisun. Kuljen toisinaan bussilla töistä kotiin ja kuuntelen usein musiikkia matkalla. Kirjaan karaokebiisejä ylös kännykkään, kun sellainen Spotifystä napsahtaa kohdalle. Tällä hetkellä listalla on:
Neljä Ruusua - Hunningolla 
Movetron - Ei kenenkään maa 
Aikakone - Odota 
Soma - Vaeltajasydän 
Eagle-Eye Cherry - Save tonight 
No Doubt - Hella Good 
Ja Pendulumia
Joka sorttia musiikkia, vielä kun olisi tilaisuus hoilottaa kotona yksin treenimielessä. Atte tuppaa olemaan aina kotona ja silloin kun se ei ole, haluan nauttia hiljaisuudesta ja olla vaan. 

Täällä fuengirolassa ehdottomasti paras karaokea tarjoava baari on Koppas Music Bar. Koppasin viihdetarjonta on hyvin monipuolista, joten karaokea ei ole tarjolla aina. Karaokelaitteet ja biisivalikoima on täydellisyyttä hipova. Toinen hyvä karaokebaari on Linda's Music Bar. Lindasissa on ihana tunnelma, siellä todellakin jokaiselle laulajalle taputetaan ja kultakurkuille hurrataan sekä lauletaan mukana. Ensin järkytyin, kun koko baari lauloi mukana. Oli tosi eksoottista suomalaiselle! Hyvällä tuurilla Lindasissa saattaa olla niin taitavia laulajia, että luulet kuuntelevasi radiota. Biisivalikoima kylläkin on aika suppea ja koska kyseessä on brittikaraoke, on turha etsiä suomalaista laulettavaa. Mutta se tunnelma, ah! 

Tein viime uutena vuotena lupauksen, että tänä vuonna laulan kerran karaokessa ja selvin päin. Aika mahtipontista. Todennäköisesti tässä käy niin, että olen joulukuun viimeisenä päivänä mojito kädessä Koppasin lavalla laulamassa nuotin vierestä Aikuista naista. Tai sitten otan itseäni niskasta kiinni ja menen sinne tulevalla lomallani. Laitan kiinakaupan onesize-rantamekon päälle, varvassandaalit jalkaan ja ennen iltaa käyn polttamassa itseni auringossa. Ehkä se turistiksi pukeutuminen ei auta tässä vaiheessa, kun joka paikassa tapaa tuttuja. Tunnistavat vielä ja ihmettelevät onko multa tippunut viimeinenkin ruuvi korvien välistä. 


Tässä viimeisin karaokekokemus.
Laulettiin Shanghain valot ja mulla loppui henki aina välillä.
Onneksi sisko paikkasi.