Onko Suomi sekaisin?

Hyvä se on täältä käsin huudella, mutta onko Suomi ihan sekaisin?! Ollaan oltu poissa vain 2,5 vuotta ja tuntuu, että viimeisen puolen vuoden aikana on Suomesta tullut kummallinen paikka. 

Jos aiemmin naristiin siitä, että 9 euron kulukorvauksella pitäisi osallistua kursseille ja pahimmassa tapauksessa kuntouttavaan työtoimintaan eli orjatyöhön, niin nyt aktiivimallin tultua on tilanne vain mennyt mahdottomammaksi. Sen tietää jokainen, joka on joskus joutunut 9 eurolla töihin, että paskaahan se on. Tietyt firmat pyörittää ysieurolaisilla osaa firmasta. Ei tartte palkata edes sillä minimipalkalla työntekijää, kun työkkärin kautta saa orjatyöläisiä ja kaikki voittaa. Ainakin tilastot ja firmat. Ysieurolaiset ei niinkään. Jotenkin aina jaksoin uskoa siihen, että tuo hulluus poistetaan jossain kohtaa ja todetaan laittomaksi tavaksi työllistää ihmisiä, mutta ei. Tehtiin aktiivimalli. Tähän väliin täytyy sanoa, että en ole kovinkaan syvällisesti perhetynyt kumpaankaan ''työllistämistyyliin'', mutta olen kuunnellut läheisteni kertomuksia ihan riittämiin muodostaakseni oman mielipiteeni. Käsitykseni ja kirjoitukseni perustuu siis ruohonjuuritason kokemuksiin. Kuulimpa tuossa, että aktiivimalli kakkonen on tulopäällä. En halunnut tietää aiheesta enempää. Huhhei!

Tekijä tuntematon

Tekijä tuntematon

Itse en ole joutunut ysieurolaisena olemaan töissä ja tosiaan muutimme ennen aktiivimallia pois Suomesta. Olen kyllä saanut olla osanen tuota ilmaisen työvoiman hyväksikäyttötouhua. Olen nimittäin ollut opiskelija. Vaikka sitä ei kukaan koskaan haluakaan myöntää ja sääntöjen mukaan opiskelijan käyttö työvoimana on kielletty, on opiskelijat silti ihan täysin ilmaista työvoimaa. Ainakin hoitoalalla. Hirvittää ajatella, että opiskelija voi mokata jotain tosi pahasti ja hänen ohjaajansa on se, joka viimekädessä kantaa vastuun. Itse en koskaan valmistuttuani ohjannut opiskelijaa, enkä olisi kyllä halunnutkaan. Jokusen kerran opiskelija mukanani kulki siitä huolimatta. Silloin tehtiin niin, että minä olin vieressä opettamassa ja hän teki hommat. Vaativampia hommia hän seurasi ensin ja sai sitten itse tehdä, mutta olin koko ajan 100% läsnä. Vaikeaahan se on mitään tekemällä oppia, jos ei saa itse tehdä. 

Raja menee siinä, että kun aamulla tulee ilmoitus, että meillä on nyt 2 hoitajaa vuorossa liian vähän, niin otetaan näistä opiskelijoista. Ei. Ei oteta. Tai, että kotihoidossa käynnit saadaan tehtyä nopeammin, kun siellä on kaksi hoitajaa jakamassa taakan. Ei. Ei ole. Siellä on yksi hoitaja varjona yhdelle opiskelijalle. Esimiehet sitä ei aina ymmärrä. Joskus sain pomoltani aika rankkaakin paheksuntaa, kun hän tivasi miksi emme voi opiskelijan kanssa ottaa extra-asiakkaita listallemme. Mielestäni perusteluni oli hyvät. Ensinnäkin opiskelija on yleensä hitaampi töissä verrattuna rutinoituneeseen ammattilaiseen. Myös tutustuminen asiakkaaseen vie hetken, jos häntä ei ole ennen tavannut. On aika epäkohteliasta sanoa käsipäivää ja minuutin päästä pitäisi jo olla alasti suihkussa tuntemattoman ihmisen kanssa. Ja monta muuta syytä. Sekään ei meinannut mennä sen erään pomon kaaliin, että opiskelija ei ole miehitykseen laskettava yksilö. (Eikä muuten ollut ainoa tuollainen pomo.) Meitä on siellä oikeasti yksi tekemässä ja toinen varjona kädet taskussa. Esimerkkejä olisi miljoona muutakin. Ymmärrän kyllä, että etenkin julkisella puolella hoitajat esimiehineen on ahtaalla. Asiakkaita tulee koko ajan lisää, koska mistään ei saa kieltäytyä. Kaikilla pitää olla yhtäläinen mahdollisuus julkisen puolen palveluihin, oli töiden tekijöitä riittävästi tai ei. Myös sijaiskiellot toi ja taitaa tuoda edelleen oman mausteensa soppaan. Ei julkisella puolella voida sanoa Virtasen omaisille, että kuule Googlaappa noi yksityiset, ei meillä ole resursseja. 

Äitini luki ''vanhoilla päivillään'' itsensä myös lähihoitajaksi. Hän oli myös pitkään kotihoidossa töissä. Itse olin jo äitini valmistumisen aikaan siirtynyt toiselle alalle. Minusta oli selkeästi vertaistukea äidilleni. Äitini aikaan kotihoito mullistui. Enää ei käytetty osaa ruokkiksesta käyntien kirjaamiseen ja päivän päätteeksi istuttu koneelle kirjaamaan loput. Nyt kaikki oli niin helppoa, kun jokaisella oli laite, johon optimointi listasi asiakkaat ja itse piti vain muistaa kirjata ajat ja asiat suoraan tuohon laitteeseen. Se vaan, että nämä optimoinnin työntekijät tuskin oli tehnyt päivääkään kotihoitajan työtä. Toki on mahdollista, että optimoijat oli entisiä hoitsuja ja nykyisiä selkävaivaisia, joille oli järjestetty muuta työtä. Se ei silti poista sitä faktaa, että optimoinnissa ei tunneta jokaista asiakasta. Se tuottaa ongelmia työlistan tekemisessä. 

Helposti voisi ajatella, että kaikki samalla suunnalla asuvat asiakkaat laitettaisiin samaan listaan. Se vaan, että niillä ihmisillä ei välttämättä ole samat tarpeet. Siellä saattaa Virtasella olla insuliini, kuten myös Jokisella. Virtasesta aloitetaan. Jokinen asuu 4km tuohon suuntaan ja hänen luokseen mennään seuraavaksi. Jokisen jälkeen mennään Virtasen naapurin luo, koska hänellä on tiettyyn aikaan otettava lääke, eikä sinne voi mennä heti Virtasen jälkeen. Sitä paitsi insuliinipaikat hoidetaan aina ekana. Äitini ja muutaman ex-kolleegan kertoman mukaan toiset asiakkaat sai aamulääkkeensä ja puuronsa vasta klo 11. Nämä aamulistan häntäpäässä olevat asiakkaat ei luonnollisesti olleet kovin iloisia. 

Henkilökunnan saikut lisääntyi ja pidentyi. Työpaikoilla itkettiin vessassa, huudettiin ja väännettiin kättä palavereissa. Esimiehet oli aivan hiilenä, koska kaupunki on kyllä ajatellut tämän uudistuksen loppuun asti ja tutkimuksia ja konsultointeja on tehty. Ei ole mikään hätäinen päätös tämä optimoinnin luominen ollut. No joo, ei varmasti ole ollutkaan, mutta voisi niiden lukujen sijaan huomioida vaikka ne työntekijät ja etenkin ne maksavat asiakkaat. Epäilen, että kustannukset ei ainakaan laske, kun puolet porukasta on saikulla ja opiskelijat ei enää halua tulla kotihoitoon harjoitteluun. 

Onneksi ymmärsin lähteä ajoissa. Tuntuu silti pahalta kaikkien niiden muiden hoitsujen puolesta, jotka kamppailevat työssään tai eivät vain yksinkertaisesti voi jäädä kotiin tai eivät löydä muuta työtä. Moni ei edes halua tehdä muuta työtä. Ymmärrän, että se on osin kutsumusammatti, mutta kyllä silti perusasiat pitää olla työnantajan puolelta kunnossa. Ei kissa kiitoksella elä. Nämä hoitajat, jotka ovat olleet pätkähommissa ja sijaisuuden päätyttyä status on vaihtunut tyttömäksi saattavat huokaista helpotuksesta. Se huokaus ei kylläkään ehdi kokonaan ulos, kun jo painostetaan seuraavaan yhtä hulluun paikaan. Jos sijaisuus ei tällä kertaa ole kotihoidossa, niin ei se tilanne siellä laitosmaailmassa sen parempi ole. 

Jos nyt ajatellaan, että tilanne on niin paha, että hoitaja on sairastunut kaiken tuon hullumyllyn vuoksi, mutta hänellä ei ole sellaista vaihtoehtoa, että hän voisi olla työstään sairauslomalla tai hän voisi olla työttömänä ja parantaa itsensä, niin mitä vaihtoehtoja hänelle jää? Hoitajista on niin kova pula, että hoitaja ei Suomen maassa ole päivääkään työtön, jos mennään normien mukaan. Mutta mikäs se tilanne siinä kohtaa on, kun työntekijän sijainen on ekan päivän jälkeen saikulla 2 viikkoa, ehkä koko sijaisuuden ajan ja sijaiselle ei voi ottaa sijaista? Niinpä. Maksetaan sairasajan palkka työtekijälle ja hänen sijaiselleenkin ja silti tilanne ei ole muuttunut miksikään. Rahaa on vain palanut aivan turhaan. Olen myös kuullut kertomuksia, että työterveyshuolto ei enää kirjoita hoitsuille saikkuja kuten ennen. Hoitsulla saa olla pää ihan tosissaan siellä kainalossa ennen kuin saa edes kolmen päivän lapun. Kun tuohon soppaan lisätään se, kuinka kauan hoitsut yleensä pitkittävät saikun hakemista, ei se uupumus tai flunssa parane enää kolmessa päivässä. Siihen tarvitaan ehkä kolme viikkoa. Eipä tuosta määdnessistä voi työterveyshuollon hoitsuja ja lääkäreitä syyttää. Jostain ylhäältä heillekin nuo määräykset tulevat.

Itse olin joskus aika syvällä ''hoitajan suossa'' ja pyysin erikseen lääkäriä kirjoittamaan työkkäriä varten todistuksen, jossa sanotaan selkeästi, että minulle ei suositella hoitoalan töitä. Tuo todistus ei poistanut ammattitaitoani tai soveltuvuuttani alalle, vaan antoi minulle mahdollisuuden parantua, kun kaikki muut keinot oli jo käytetty. Työkkärin täti oli hämillään, mutta kertomukseni jälkeen ymmärsi asian, eikä pakottanut minua enää hoitsuilemaan. Olin hetken työtön, jonka jälkeen lähdin opiskelemaan uutta alaa. Tiesin jo opiskelupaikkaa hakiessani, etten tule koskaan työllistymään alalle. Se antoi minulle kuitenkin rahallista turvaa ja mahdollisuuden toipua rauhassa, mutta aktiivisesti. Kyllä niitä selviytymiskeinoja keksii, kun on pakko. Ylpeä en ole kulkemastani tiestä, mutta uskon, että ne ihmiset, jotka ovat kokeneet saman kuin minä, ymmärtävät. Muiden ei tarvitse. 

Kun koulu oli käyty ja palasin työelämään, olin lähes vuoden terveysasemalla luukkuhoitsuna. Se oli mukava paikka, vaikka paskaa sai asiakkailta niskaansa ihan joka päivä. Lopulta sielläkin meno alkoi mennä epätoivottuun suuntaan, puhuttiin mm. ajanvarauksen yhdistämisestä ja kyseisen terveysaseman lopettamisesta. Lopetin työt vuodenvaihteeseen ja 6.1. muutimme Espanjaan. 

Haluan lisätä tähän loppuun, että muutto ei ollut mikään pakokeino. Muuttoa suunniteltiin lähes vuosi ja toteutettiin puoli vuotta. Eihän muuttaminen ratkaise varsinaista ongelmaa, jos se tehdään väärin perustein. Viimeinen Suomivuosi hoitsuna oli pienimuotoinen pakko, koska tuista ei jää säästöön mitään. Oli myös helpottavaa ajatella, että kohta tuo kaikki hankaluus on lopullisesti ohi. 

Täällä ollaan edelleen ja hyvin pyyhkii. Oikeastaan paremmin kuin koskaan. Terveys nyt aina on epävakaa asia, oli maa mikä tahansa. Täälläkin olen huomannut antavani itsestäni työlle paljon enemmän mitä siihen rahaan edes kannattaisi antaa. Nykyään alan olla luottavaisempi elämää kohtaan ja tavallaan fiksumpikin ja ihan tasan ajattelen oman perseeni ensin. Nämä ekat vuodet on olleet toisinaan aika vaikeitakin, mutta kaikki on silti paljon, paljon paremmin nykyään. Ehkä olisi siinäkin tapauksessa, jos olisin Suomessa toiselle alalle työllistynyt. Ehkä ei. Sitä en saa koskaan tietää, sillä aion täällä auringon alla hikoilla niin kauan kuin mahdollista. Ehkä lopun elämääni. Ehkä en.