Tukasta asiaa

Päätin tuossa joulukuun alussa pitkällisen pohdinnan jälkeen värjätä hiukseni takaisin tummiksi. Voi kuulostaa hassulta, mutta en vaan tunne oloani kotoisaksi oikeassa omassa värissäni eli suomalaisessa viljapellon vaaleassa. 

Muistan, kun ensimmäisen kerran halusin värjätä hiukseni mustaksi. Kerroin toiveesta parturi-kampaajasiskolleni, joka tyrmäsi ajatuksen täysin. Hän ei sitä suostunut tekemään, joten otin onnen omiin käsiin ja kävin kaupassa hakemassa värin. Tuloksesta tuli ihan ookoo, ei tietenkään kampaamolaatuinen, mutta ihan kelpo. Pari päivää jännitin ensin siskon reaktiota ennen kuin uskalsin käydä hänen liikkeessään ''ihan vaan moikkaamassa'' eli näytillä. Ja vähän lällättämässä, että minua ei määräillä. 

Huikkailin morot ja sisko oli ammattimaisen varma ja ihana ja lipui tiskin taakse kyselemään enemmän toiveistani liikkeen palveluita kohtaan. Kunnes katsoi molemmilla silmillä ja totesi ''Eikä!! En meinannu tunnistaa! Sopii ihan sai-raaaan hyvin!!'' No tottakai se musta sopi ja sopii edelleen mulle, kun olen valkoinen kuin kalkkilaivan kapteeni (onkohan ne oikeasti valkoisia?) ja mulla on siniharmaat silmät. 

Siinä sitten yhdessä päätettiin, että muuta väriä ei tule. Tää on se mun juttu. Ja se olikin sitä pitkään, kunnes kyllästyin. Ensin vedettiin latvoihin vaaleampaa ja jossain kohtaa niissä taisi olla punaistakin, jos en ihan kamalan väärin muista. Mutta aina palasin kokomustaan. 

Hiusmallina siskolleni vuonna 2006.
Silloin kuvat oli tapana ottaa perunalla.

Vuoden 2011 muodin mukainen takatukka ja hankalasti ylläpidettävä,
mutta kaunis punainen mustan seurana.

Vuonna 2013 muotitukat oli jääneet ja
musta sai seurakseen ruskeanpunaiset latvat.

Jossain vaiheessa vuosien varrella kyllästyin tyvikasvuun ja jatkuvaan itseni myrkyttämiseen ja hiukset vaalennettiin sekä leikattiin lyhyksi. Ei sovi mulle. Taas mustaksi ja kasvattamaan. 

Kun päätimme muuttaa Espanjaan otin huomioon ilmaston myös hiusten kannalta. Musta väri ei olisi kovin käytännöllinen auringon maassa, jossa se haalistuu saman tien. Niinpä aloin kasvattamaan omaa väriä jo pitkään ennen muuttoa. Kasvatuksen edetessä pätkäistiin latvoja ja tukka lyheni. Kunnes. Voi hyvä luoja, jos vaan pääsisi ajassa taaksepäin. 

Vuonna 2014 alkoi oman värin kasvatus.
Tällä kertaa piristyksenä piilosiili ja pitkä polkka.

Päätin osallistua KC:n hiusmallihakuun. Olen aina ollut sitä mieltä, että hiukset ovat vain karvaa ja se kasvaa aina takaisin. Ja luojan kiitos näin asia ihan oikeastikin on. Mutta kyllä se silti sapetti. Minut valittiin mukaan ja koska minulle oli ihan sama mitä hiuksilleni tehdään, menin sellaiseen ryhmään, jossa kaikille oli ihan sama. Meille oli esitelty millaista ''mallistoa'' hiuksiimme aiotaan rakentaa ja vaikka pastellisävyt ei ole mun juttu laisinkaan, ajattelin, että kaikkea kannattaa kokeilla. Siihen aikaan markkinoitiin myös KC:n colormaskeja ja ajattelin, että iisi piisi. Ne, jos jotkut värit saa hiuksista irti helposti. Ei saanut. Ei kannattanut. Ihan oikeasti ei. Ei, nöy, abort!

En tiedä provosoiko sinä päivänä päälle laittamani nahkahame jollain tapaa, mutta kouluttaja päätti hiusteni väriksi keltaisen. Keltaisella tarkoitan sellaista huomiovärikeltaista, ei mitään pastellista vaaleaa. Raaka peli. Ensin tukka nyrhittiin epämääräisen muotoiseksi polkaksi. Sen jälkeen se blondattiin, jotta colormaski tarttuisi kunnolla kiinni. Tuli ihan kiva fiilis, kun oli yli puoli vuotta kasvattanut omaa, tervettä hiusta ja se pilattiin värinpoistolla. Muistan, kuinka pahoillaan kouluttajan assistentit olivat puolestani. Minä kielsin kouluttajaa laittamasta keltaista ja niin tekivät assistentitkin. En ymmärrä mistä hän sai päähänsä, että minulle yleensäkään sopii sellainen väri. Nooo, oma moka, kun menin ''ihan sama'' ryhmään. 

Jännää! Ehkä tästä tulee sittenkin ihan hyvä!

Aluksi olin jännittyneen odottavaisin mielin ja ajattelin, että kyllä ammattilaisen valvonnassa hiuksista tulee tosi hyvät, eikä se keltainen nyt niin pahalta näyttäisi. Olen aina naureskellut malliohjelmien tytöille, jotka poraavat tukkansa perään muodonmuutoksessa. Nyt minä olin se tyttö, joka nieleskeli kyyneliä ja mietti millä helkutilla saan parturiajan huomiselle aamulle ennen työhaastattelua. 

Kaiken tämän lisäksi minut ''unohdettiin'' mallivaatteita jakaessa ja jouduin lavalle spottivalojen paisteeseen päälläni pelkät rintaliivit, läpinäkyvä pitsipusero ja oma nahkahameeni. Minut tuntevat tietävät, etten tykkää pukeutua paljastavasti ja jos jotain paljastan, niin se on yleensä kaula-aukko ja sekin todella harvoin. Minun ei tarvitse hillua puolialasti tunteakseni itseäni riittäväksi tai kauniiksi. 

Tältä näyttää ihminen, joka kuolee sisältä päin.
Ja ei muuta, kuin yleisön eteen!

''Hymyile nyt vähän edes, kun otetaan näitä kuvia''.

Kotiin päästyäni Atte kysyi mitä tapahtui ja minä itkin. Laitoin viestiä muutamaan kampaamoon ja sain ajan seuraavalle aamulle. Ihana Sari lupasi tulla töihin aiemmin, jotta kehtaan mennä työhaastatteluun. Sellainen rokkitukka siinä tietyssä hoitoalan työpaikassa olisi ollut kenelle tahansa liikaa. 

Tavallisessa huonevalossa kotona.

Koko komeuden kruunaa kunnon pakkelikerros ja tummat värivirheet,
joita ei saatu värinpoistolla irti. 

Sari teki kaikkensa, mutta keltaista ei saatu pois. Ei sitten millään. Mustaa en vielä siinä vaiheessa pitänyt edes vaihtoehtona, koska juurihan olin siitä muuton (ja aiemman herkistymisen) takia halunnut ehdottomasti luopua. Koko rumban aloitus nollasta tuntui uuvuttavalta. Hiukset saatiin oransseiksi, joka sekin toki on aika raju väri. Varsinkin minulla. Hiuksia korjattiin moneen kertaan, kunnes luovutin ja ne vedettiin takaisin mustaksi. 

Risto Räppääjä

Hyvin säilynyt 50 -vuotias eli 25 -vuotias.

Smurffipuvussa työmaalla. Huivi pelastaa paljon. 

Vielä kulmat kuntoon, niin on paketti kasassa!
Kiitos rakas Krisu-sisko!

Kun lopulta muutimme Espanjaan, aloin työstämään hiuksista vaaleita mahdollisimman pitkällä ja terveellisellä aikataululla. Hiuksista saatiin mukavan vaaleat ja reippaan kaksi vuotta ne olivat huolettomat ja kivat. Kunnes. 

Syksyn mittaan mietiskelin syitä sille, miksen tunne oloani omakseni. Toki on ollut masennusta ja fyysisiä vaivoja tässä ihan vaikka muille jakaa, mutta silti. Joulukuun alussa tulin siihen tulokseen, että peilistä ei katso enää edes minun näköinen henkilö, vaikka olen pikku hiljaa saanut muut asiat paremmalle tolalle. 

Huomenet toivottaa vastaherännyt tyvikasvullinen elovena.

Kokeellisen kotikampaamokikkailun jälkeen.
Ei ollut tarkoitus tehdä ysäriraitoja...

Ystävän läksiäisissä, hiuksissa Mercadonan ''rubia'' eli blondi, hah!

Matkustin Suomeen äidin kuuskymppisille ja ihan herätteenä ostin kaksi pakettia kaikkein tumminta ruskeaa, mitä marketista löysin. Vetäsin värin päähäni juhlapäivänä, käytin kaiken siskon luona olleen lämpimän veden ja olin aivan hemmetin tyytyväinen. Peilistä katsoi se ihminen, joka oli ollut hukassa jo aikoja. Olin niin onnellinen niin turhamaisesta asiasta. Joskus se sisäinen hyvä olo on näköjään kiinni noinkin hassuista jutuista kuin hiuksista. 

Jälleen tein itse ja säästin. Suomen markettikestoväreissä on se kiva,
että niistä ei oikeasti kunnon pesun jälkeen jää tota väriä ihoon.
Espanjan markettikestoväreissä jää. Ihan todella!

Teinien kanssa piilossa sukulaisilta, hahah.

Nyt kuun alussa kävin hakemassa silmälasit, sillä näköni on jo 1,25 miinuksella. On muuten ihanaa nähdä taas ääriviivat terävinä ja olla siristelemättä, jotta näkee työmaalla katsoa tietokoneelta ohjeita! Mulla ei ole ollut laseja lainkaan moneen vuoteen, ehkä neljään? Eli esim. työkaverini eivät ole koskaan nähneet mulla silmälaseja. 

Vanha kunnon peiliselfie paskahuusissa, missäs muuallakaan!

Menin ihan muina maunoina töihin ja edelleen, melkein 3kk hiusten tummaksi vetämisen jälkeen kuulen vähintään kaksi kertaa viikossa, ettei minua meinattu tunnistaa, näytän oikein pirteältä ja hyvältä, tumma sopii minulle ja se kaikkein hauskin, olenko aina ollut tumma. Sama silmälasien kanssa. ''Mä luulin, että sulla on aina ollut lasit! En oo jotenkaan edes tajunnut, ettei niitä ole ennen ollut, haha!'' 

Kyllähän se tuntuu ihanalta, että muutkin huomaa oman hyvän olon. Kai se onnellisuus omaan itseensä hehkuu ulospäin ja tekee näkymättömästä konttorirotasta näkyvän. 

Muistakaa rakastaa itseänne!

P.S. Laitoin KC:lle palautteen, johon heiltä ei koskaan palattu pyynnöstäni huolimatta. Tietysti mainitsin saamastani kohtelusta, mutta pääosin annoin palautetta viinalle haisevasta ''arvostetusta'' mieskouluttajasta, joka juoksi 15min välein röökillä ja ''salaa'' krapulahuikalla nurkan takana. Tuo samainen herra kehuskeli ostaneensa edellisenä iltana pimeän viinapullon aamu neljältä porin torilta ja tulleen tunnin unilla töihin. Naureskeli olevansa edelleen kännissä, mutta se ei haittaa, kun ei vaan anna krapulan tulla!